Animenaisten cossaaminen ja ulkonäköpaineet

 

Mikä yhdistää Mia Feyta, Blue Rosea, Mami Tomoeta ja Melonaa? Vastaukseksi ei riitä "tissit" tai "ne on kuumia animubeibejä", vaikka kumpikin kyllä pitää paikkansa. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ansaitsee seuraavanlaisella vastauksella: "Ne ovat hahmoja joita Paha sotaherra haluaisi cospata mutta ei voi." (Okei, Melonan cossaamista olen miettinyt lähinnä trollausmielessä enkä kovinkaan vakavissani.)

Suurin ongelma näiden asujen kanssa ei tällä kertaa ole propit tahi vaatteet. Ehei, tällä kertaa kiikastaa sellaisesta kaikille varsin tutusta sanasta kuin "läski". Ja nyt en tarkoita adjektiivia vaan substantiivia, sillä tämän postauksen ideana ei ole "Yhyy olen läski enkä voi ikuna cossata mitään!!11"-itku vaan tosiasioiden pohtiminen. On nimittäin fakta että kehoni on luotu keräämään läskiä ihon alle, söinpä miten paljon hyvänsä. En ole varsinaisesti lihava (painoindeksi heiluu normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla) mutta keräämäni energia vain tuppaa varastoitumaan reisiin, takamukseen ja selkään eli juuri niihin alueisiin joita ihanat animetytsyt niin mielellään esittelevät. Entisaikoina olisin selvinnyt hengissä nälänhädästä laiheliinien kupsahdellessa mökkeihinsä ja luoliinsa; nykyään olen median naiskuvaan verrattuna epänormaalin kokoinen ja elämäntapamuutoksen tarpeessa. Ja koska median naiskuvan mallia ihannoidaan myös cosplaymaailmassa, en kuulu sielläkään niihin kaikista kuumimpiin beibeihin. 

 

Olen yksi niistä, joiden täytyy ankarasti miettiä voinko cossata sitä ja sitä hahmoa ilman että näytän lihapullalta, suurin osa anime- ja mangahahmoista kun ei ole läskiä nähnytkään (ellei sitten siinä voipallomonsterissa joka piestiin taikamiekalla jaksossa 13). Animenaisten  vartalot eivät piittaa tuon taivaallista realistisuuden asettamista rajoista, sillä kaikki heidän ruoasta saamansa energia tuntuu mystisesti varastoituvan ainoastaan tisseihin ja peppuun. Cossaapa siinä uskottavasti sitten.
 

Päätä isommat tissit, pikkuruinen vyötärö ja leveä lantio. YEAH.

Ah Hancock, taas yksi hahmo jonka cossaamisesta olen haaveillut mutta jota tuskin tulen cossaamaan. Fanipoikien suosikkihahmoiksi pukeutumisessa nimittäin on suuri torjutuksi ja nolatuksi tulemisen vaara. Mitä enemmän jotain hahmoa cossataan, sitä tarkemmin syynätään onko cossi hyvä vaiko ei. Ne, joille vanhempien geeniyhdistelmä ja/tai Photoshop ei ole luonut pienenpientä vyötäröä ja kiinteää takamusta, päätyvät kuvalautojen feilausketjuihin ja heitä kohti viskotaan virtuaalisia harppuunoita. Sota on julma ja ratsuväki raaka. Tämä aiheuttaa sen, että suurin osa vähän paljastavammin pukeutuvien hahmojen cossaamista koskevista haaveistani kaatuu ajatukseen "ei miusta olisi siihen, nauraisivat vain". Tosin rehellisesti sanottuna tuskin viihtyisinkään missään sellaisessa cossissa, jossa kankaan määrä häviää paljaan ihon määrälle ("Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista", ajattelevat tämän kirjoituksen lukijat nyt). Jokainen cossaaja tarvitsee rahtusen verran itsesensuuria ja sen puutteella voi olla kauhistuttavat seuraukset. En rupea linkkaamaan kuvia, mutta jokainen animuharrastaja on varmasti nähnyt netissä vähintään yhden kuvan jossa keikistelee cosplayeri, joka kuvittelee selvästi olevansa conin kuumin kissa mutta joka onnistuu herättämään katsojassa ainoastaan myötähäpeää.    

Isot rinnat minulle on sentään siunaantunut ja sen takia animunaisten cossaaminen ei ole osaltani ihan toivotonta. Oman kroppani kehitystä on kuitenkin kontrolloinut sellainen asia kuin realismi, ja niinpä sitä pyöreyttä on kertynyt muuallekin kuin ns. "sallittuihin" kohtiin. Reiteni ovat allergiset minihameille ja -shortseille vaikka haluaisinkin moisia pitää. Jalkojeni lihakset ovat vuosien varrella ja nyt jo unholaan jääneiden urheiluharrastusen avulla vahvistuneet ja keränneet sitten murrosiän myllerryksessä ympärilleen aikamoisen eristekerroksen. Sellaisilla pökkelöillä ei kanneta ylpeänä pikkuruisen pientä minihamosta -- asia jonka tajusin kunnolla vasta cossattuani minihameista hahmoa Desucon 2009:ssä. Hyrr. Sen jälkeen siirryinkin sitten cossimaan vähän peittävämmin pukeutuvia hahmoja, lähinnä miehiä. Säännön vahvistavan poikkeuksen tein kuitenkin Desuconissa 2011 (minihameet ja Desucon näköjään kuuluvat yhteen!) kun cossailin Uminekon Shannonia.

Siellähän ne vilkkuvat.

Shannon on hyvä esimerkki tissibeibestä jonka pystyn vetämään oksennusreaktiota aiheuttamatta. Kyseessä ei ole mikään suolatikku vaan oikeasti muodokas hahmo, ja pukukin on reisihalkiosta huolimatta melkoisen peittävä ja sen alle saa puettua vaikka minkälaisia kiinteytyssysteemejä (itse tosin käytin vain sukkahousuja mutta korsettikin oli käväissyt mielessä). Shannon on yksi niistä harvoista cosseistani joihin oikeasti olen tyytyväinen ja joissa näytän peräti hyvältä.

Ilmeisesti pystyn siis olemaan ihan uskottava animubeibe mikäli kyseessä on hahmo jolla on A) suht peittävät mutta silti muotoja imartelevat vaatteet ja B) ruumiinrakenne joka muistuttaa omaani. Ei mikään helppo yhdistelmä, mutta sellaisiakin onneksi löytyy. Tulevien cossien listaltani löytyvä Tsunade onkin yksi niistä. Saan ihan rauhassa olla pehmeä ja pyöreä kun kerran cossaan isotissistä hahmoa, joka on jo kauan sitten jättänyt teini-iän luisevat pohkeet ja pikkuruiset vyötäröt taakseen. 




Niin että ähä ähä vaan, media ja kaikkitietävät anonit. Jatkan hyvännäköisten animenaisten cossaamista siitä huolimatta että söin äsken kaksi palaa pannukakkua vaniljajäätelön kera.