maanantai 3. joulukuuta 2012

Rastafetissin riepoteltavana -- eikun siis

Ei tule minulle mekkocossia Frostbiteen.


Mietin nämä viimeiset pari viikkoa pääni puhki uudelleen ja uudelleen mutten sitten millään saanut tehtyä valintaa Sherylin ja Rankan välillä. Välillä ehdin jo olla täysin varma jommastakummasta ja olin miltei jo tilaamassa peruukkia kunnes taas epävarmuus iski. Lilluin päättämättömyydessä muutaman päivän, minkä aikana uusin fandomini ehti ovelasti hivuttaa cossihahmoehdokkaansa mieleeni. Ja arvatkaapa vain miten siinä kävi.


Olen vielä uusi Magi-fandomissa mutta sarja ja etenkin sen monipuolinen ja inhimillinen hahmokaarti ovat jo ehtinyt valloittaa sydämeni. Kassimin cossaaminen on pyörinyt mielessäni siitä lähtien kun kyseisen herran näin, ja kun sitten vihdoin sain katsottua/luettua hänen edesottamuksistaan en mahtanut itselleni mitään. Kyseessä on mielestäni ehkä yksi realistisimmin kuvatuista anime-/mangahahmoista pitkään aikaan. Kassim on aika lailla uhmakas, manipuloiva kusipää mutta hei -- niin ihmiselle todennäköisesti käy jos elämä potkii häntä rankemmalla otteella päähän. Slummeissa köyhyyden, kurjuuden ja sairauden keskellä kasvanut, syrjintää ja halveksuntaa koko ikänsä kokemaan joutunut lapsi tuskin kasvaa tahdon voimallakaan miksikään suoraselkäiseksi sankariksi. Tästä juuri pidän Kassimissa. Poikaparan seikkailuiden seuraaminen on saanut sydämeni läpättämään ja särkymään useammankin kerran. Tykkään myös Kassimin asusta; se näyttää sopivan rouhealta eikä todennäköisesti tule olemaan kovin vaikea väsättävä.  Ja öö, on ne rastatkin ihan kivat.


Tämä ei ole kuollut murmeli vaikka se ehkä siltä näyttääkin.
Niin, ne rastat. Käytin tänään nelisen tuntia Kassimin peruukin kimpussa; se oli silkkaa flow'ta alusta loppuun asti. Vertakin tuli vuodatettua tämän peruukin eteen; pistin itseäni vahingossa huovutusneulalla ensin reiteen ja sitten sormeen. Tuolla se karvakasa nyt möllöttää lähes valmiina. Olen aika ylpeä itsestäni.


Minulla kesti hetki ennen kuin löysin parhaan menetelmän rastaperuukin kokoamiseen. Alkuperäinen suunnitelmani oli käyttää Tom-peruukkiani ja lisätä siihen vähän pituutta valmiista tekorastoista. Sopivan värisiä ja -paksuisia ei kuitenkaan löytynyt, minkä jälkeen harkitsin kahden peruukin yhdistämistä. Tämä toinen peruukki sattui olemaan Mia-peruukki, josta sitten muotoutui neljässä tunnissa Kassimin päänahka. Tähän lopputulokseen päädyttiin sen vuoksi, että käsin väsätyt rastat eivät näyttäneet samalta kuin Tom-peruukissa kiinni olevat ja päädyin siis rastoittamaan koko peruukin. Miaa en siis voi hetkeen cossata, mutta suunnitelmissa oli muutenkin hommata neidolle joskus uusi tukka joten no worries.

Rastojen teko oli varsin simppeliä mutta aikaa vievää puuhaa. Ensin piti ottaa käteen sopivankokoinen kuitunippu, sitten pöhötin sitä tiheäpiikkisellä kammalla ja lopuksi pistin polskaksi pikkusiskon huovutusneulalla ja muotoilin rastat. Pitää vielä testata pysyvätkö nuo kasassa noin vai tarvitaanko vielä jotain kiinnikettä (liimaa, hiuslakkaa yms.). Tom-peruukin rastat kun tuppasivat aukeilemaan inhottavasti kesken conpäivän enkä haluaisi samaa kohtaloa Kassimin päänahalle.

Wanha tuttumme teinipeili.
Olen varsin tyytyväinen lopputulokseen. Se näyttää hieman rähjäiseltä mutta siltähän oikeat rastat näyttävätkin (saati sitten slummissa kasvaneen kapinallisen rastoitetut kutrit). Pientä hienosäätöä lukuunottamatta Kassimin peruukki on valmis paketti pakkas-Desua varten. Frostbitessa onkin siis luvassa rastoja ja raakaa voimaa galaktisten idolineitosten sijaan. Ikään kuin näin olisi käynyt joskus ennenkin. Syynä mielenmuutokseeni toimi myös se tosiasia, että kisacossini debyytti saattaa aikaistua; kyseessä nimittäin on mekko joten voin ihan hyvällä omallatunnolla värkkäillä Frostiin jotain helpompaa. En kuitenkaan paljasta vielä mistä cossista on kyse vaan värkkäilen sitä hiljaa ja kaikessa rauhassa itsekseni ja pidän älämölöä vasta tuonnempana. Kassimin lisäksi tulen tuskin tekemään Frostiin toista pukua vaan kierrätän suurella todennäköisyydellä jotain vanhaa. Kanba olisi aika varteenotettava vaihtoehto, siitä kun ei ole juurikaan hyviä kuvia. Katsellaan miten tässä käy!

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

"Tämä on omaksi parhaaksesi!" eli luovimista idolimekkojen ja liian arkisten asujen keskellä

Tutturuu! Tällä kertaa kyse ei ole mistään elämää suuremmasta vaan ainoastaan niinkin yksinkertaisesta (HAH!) asiasta kuin cossattavan hahmon valinta.

Jutun juoni on siis seuraavanlainen: Frostbite tekee tuloaan hitaasti mutta varmasti ja näillä hetkillä pitäisi tehdä edes jonkinlaisia pukusuunnitelmia jotta osaisin vaikka ryhtyä tekemäänkin jotain ajoissa. Kaavoja, ompelua ja sen sellaista. En ole itse asiassa ommellut mitään kunnollista Shinjin kasaan kursimisen jälkeen, ja siitäkin on jo noin puolitoista kuukautta. Varsin lyhyt aika siis mutta tuntuu ikuisuudelta. Minulla on tällä hetkellä yksi puku tekeillä mutta sitä tulen näillä näkymin käyttämään aikaisintaan ensi vuoden Bakaconissa ellei jotain odottamatonta pääse tapahtumaan. Muutenkin aion siitä kisacossia (iik!) ja tarkoituksenani on tehdä sitä kaikessa rauhassa, osa kerrallaan ilman minkäänlaista kiirettä tai pakkoa. Tämä puku ei siis tule kysymykseenkään Frostbiten suhteen. Tulen todennäköisesti tekemään tuttuun tapaani kaksi pukua, tällä kertaa aikeenani pysyä oikeasti linjassani ("ei miestenpukuja sinulle, nuori neiti!") ja tehdä jotain vähän tavallista näyttävämpää. Eniten himottaisi tehdä jokin sievä mekko sillä sellaisia en ole vielä kamalasti tehnyt. Mekkohampaani kolotukseen auttoi yllättäen sellainen anime kuin Macross Frontier, johon tykästyin kovasti jo ensimmäisen jakson aikana. Muutamaa jaksoa myöhemmin heräsi myös innostukseni tehdä cossi kyseisestä sarjasta.

Mekkopakkomielteeni vuoksi sarjan mieshahmot karsiutuivat nopeasti pois potentiaalisten cossattavien listalta mikä ei ollut sinänsä suuri menetys sillä varsinaisia lempihahmoja minulla on vain kaksi ja vain toinen heistä on mies. (Tosin tietenkin voisin aina pyöräyttää mekko-Alton, höhöhö.) Päädyin varsin nopeasti kahteen vaihtoehtoon, joista se varsinainen päänvaiva sitten alkoikin.

Sheryl olisi kroppansa ja pukujensa puolesta parempi vaihtoehto...
...mutta Ranka on vaan niin söpö. ;_;

Alkuvaiheessa sarjaa arvelin tykästyväni Sheryliin ja googlailin innoissani tämän asuja lähes vuorenvarmana siitä että päätyisin cossaamaan tätä. Animen edetessä Sheryl jäi kuitenkin sivuun sarjan toisen päähahmotyttösen valloittaessa minut täysin. En kovin usein ihastu Rankan kaltaisiin hahmoihin syystä X, joten oli varsin yllättävää että kyseinen idolitähtönen onnistui varastamaan varsin nopeasti paikan sydämessäni ja säilyttämään sen. Innostus cossia Rankaa nousi nousemistaan jokaisen uuden jakson myötä kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Ranka on 16-vuotias, lyhyt, pienirintainen ja söpö tyttönen eli juuri sellainen hahmo jota minä (Frostbiten aikaan 20-vuotias, pitkä, leveä ja persjalkainen nainen) en voisi esittää uskottavasti. Löysin siis itseni varsin tutun ja lähes loppuunkalutun ongelman ääreltä. En nyt rupea ulisemaan siitä miten reiteni ovat X senttiä liian paksut tai rintani Y kuppikokoa liian suuret Rankalle sillä sellaisesta olen marissut useaan otteeseen ennenkin.

Haluan kehittyä paremmaksi cossaajaksi. Tämä edellyttää parempien ja vaikeampien pukujen lisäksi myös hahmolta näyttämistä. Tiedän kroppani rajat; tiedän millaisia hahmoja pystyn cossaamaan uskottavasti ja millaisia sitten taas en. Lapset, ruikulibishiet, lihaskimput ja söpöt tyttöset ovat no-no. Totta kai kuka tahansa saa cossata mitä haluaa koostaan/muodoistaan riippumatta, mutta cossikokonaisuus näyttää enemmän lähdekuvan mukaiselta mikäli cossaajan fyysinen olemus muistuttaa hahmoa. Tämänkin olen todennut jo useaan otteeseen. En usko että kukaan kaivaisi silmänsä ulos kuopistaan jos näkisi minut cossaamassa Rankaa, mutta ongelma on siinä että en todennäköisesti itse viihtyisi cossissani niin hyvin kuin haluaisin. Tiedostaisin koko ajan että olen pituudeltani ja mitoiltani täysin vääränmallinen Rankaksi ja se vaikuttaisi conkokemukseeni. En enää kertaakaan halua kuluttaa coniani siihen, että tunnen oloni surkeaksi puvussani; coneissa haluan käydä ohjelmissa, tavata ihmisiä ja pitää hauskaa. Murehtia ja märehtiä voi siviilissäkin; ei ole järkeä maksaa suuria summia siitä että pääsee itkemään Metsähallin nurkkaan sitä miten cossi ei istu ja saa aikaan lihapullaefektin, yhyy. Anyways: pointtina tässä on se, että kiitos paremmaksi kehittymisen puuskieni aivoni alkavat hyvin herkästi hälyttää huomatessaan hahmon jonka cossaamista harkitsen mutta jonka cossaamisen tuloksena olisi todennäköisesti nillitystä ja mielipahaa. Aivoni siis pyrkivät eliminoimaan jo hyvissä ajoin tällaisen cossattavan jottei vahinko ehtisi tapahtua. "Haluatko oikeasti cossata Rankaa? Ajattelepa nyt uudestaan. Katso vielä kerran peiliin ja mieti miten paljon uskottavammalta näyttäisit Sherylinä. Vääränmuotoisten hahmojen cossaaminen ei auta sinua kehittymään paremmaksi, you know. Saat vain lisää aihetta nolostumiseen."

Kumpi on pahempaa: se, että cossaa itselle kropan puolesta varsin epäsopivaa hahmoa A vai se, että cossaa hahmoa B jonka fyysiset ominaisuudet ovat lähempänä omia mutta joka ei ole läheskään yhtä rakas kuin hahmo A? Molemmissa tapauksissa luvassa on ainakin jonkinasteista tyytymättömyyttä joten minun tulisi vain tunnistaa pienempi paha ja valita se. Sherylillä on pituutensa lisäksi myös kivemmat puvut; olen löytänyt kyseisen neidon vaatekaapista jo monta suosikkia. Rankan asut taas ovat hahmolle ominaisesti söpömpiä ja tyttömäisempiä naisellisuuden sijaan, mutta hahmona hän taas on minulle paljon Sheryliä mieluisampi. Jos tekisin Sherylin, saisin tehtyä juuri sellaisia vaatteita kuin haluan cossiurallani tehdäkin, mikä boostaisi varmasti cossaajan itsetuntoani ja antaisi motivaatiota. Jos tekisin Rankan, cossaisin jälleen kerran rakasta hahmoa jonka puku on "ihan kiva", mikä taas ei auttaisi minua eteenpäin cossaajana. En halua jumiutua mukiinmeneviin asuihin mutten myöskään "pilata" lempihahmoani vääränlaisella fyysisellä olemuksellani.

Tämä on syynä myös siihen miksen ole vieläkään tehnyt Steins; Gate -cossia vaikka rakastan sarjaa kaikesta sydämestäni ja olen halunnut cossata siitä viime kesästä asti. Ongelmana on (sarjan tikkumaisten naishahmojen lisäksi) suoraan sanottuna liian helpot/arkiset asut. Tässäpä tämän postauksen pointti numero kaksi.


Haaveilin Kurisun cossaamisesta joskus vuonna nakki mutta nyt olen jo hylännyt idean tyystin. Ensinnäkin neidin asu ei missään nimessä näyttäisi hyvältä päälläni (moi olen paksuvyötäröinen persjalkainen) ja toiseksi siinä ei olisi tarpeeksi haastetta. Jos jään junnaamaan liian helppoihin pukuihin taitoni eivät pääse kehittymään enkä saavuta tavoitettani. Olen huomannut jo monesti, että simppeleiden, arkivaatteita imitoivien cossien tekemisestä ei saa läheskään samanlaista tyydytystä kuin vähän vaatimammista operaatioista. Poikkeuksena sääntöön toimii tietenkin todella rakkaiden hahmojen cossaaminen; esim. Bishopin cossaaminen on ollut molemmilla kerroilla varsin euforista herran yksinkertaisista vaatteista huolimatta.

Ottakaa tästä vielä yksi Bishop ihan vain sen kunniaksi. Tuitui kun se on herttainen.
Kun oman cosplayasun eteen on joutunut näkemään roppakaupalla vaivaa, tuntuu kyseisen puvun käyttäminen myös tavallista palkitsevammalta. On hieno tunne pukea hikeä, verta ja kyyneleitä vaatineen puvun osasia conaamuna ylleen ja fiilistellä samalla itsekseen: "Ajatella, näidenkin röyhelöiden kanssa meni reippaasti yli kymmenen tuntia!", "Voi taivas, muistan miten en millään meinannut aluksi tajuta miten tämä osa tehdään.", "Tästähän tuli lopulta ihan nätti, kannatti purkaa ja tehdä se kokonaan uudestaan!" ja niin edelleen. Vastaavia onnistumisen elämyksiä en ole vielä kertaakaan saavuttanut esimerkiksi niistä iänikuisista miestenpuvuistani (joiden tekemisen olenkin nyt virallisesti kieltänyt itseltäni ainakin joksikin aikaa). Todella helppoja pukuja tehdessä tulee herkästi ajateltua että hei, pystyisin kyllä paljon parempaankin. Tietenkään joka ikisen puvun ei tarvitse olla mikään megalomaaninen, cossigasmeja pelkällä olemassaolollaan aiheuttava hulppeuden multihuipentuma eikä sellainen ole mahdollistakaan. Jos kohdalle sattuu sellainen hahmo jota haluan ehdottomasti cossata niin silloin piru vie cossaan vaikka hahmon asu koostuisi t-paidasta ja shortseista.

Kuitenkin, tästä eteenpäin ajattelin toimia seuraavalla tavalla: Jos tiedostan omaavani vaihtoehtoja (esim. miestenpuku vs. koristeellinen kermakakkumekko) pyrin valitsemaan jotain vähän aiempaa monimutkaisempaa/mielenkiintoisempaa ihan vain koska koen sen parhaaksi vaihtoehdoksi ja jopa välttämättömyydeksi taitojeni kehittymisen kannalta. Yritän siis ainakin jonkun aikaa vältellä näitä "liian helppoja" pukuja ja käyttää energiani hieman haastavampiin luomuksiin. En voi kehittyä paremmaksi pukuilijaksi jos vain välttelen proppien tekoa ja ompelen aina vain samankaltaisia asuja. Lopuksi vielä totean vain että kukin taaplaa tyylillään ja ihmisten näkökannat asioihin voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta yksi asia kaikkien kannattaisi pitää mielessä. Cossaa sitä mitä tahdot cossata kunhan vain valinta tuntuu sinusta itsestäsi hyvältä. (Sheryl vs Ranka -dilemmaan tämä taktiikka ei ainakaan vielä tepsi sillä molempien idolineitokaisten cossaamisessa on omat plussansa ja miinuksensa. Yhyh.)


Mielipiteitä, kritiikkiä, kommentteja? Estradi on teidän.


tiistai 6. marraskuuta 2012

Likaisia, räkäisiä, märkiä kulkukoiria

Viime viikonloppuna kuvailtiin siis DOGSia. Oli mukavaa päästä taas kuvailemaan tutun kaveriporukan kanssa, ja vaihtelukin tuntui virkistävältä kun sarjana oli tällä kertaa jokin muu kuin Persona. DOGS on tässä reilun vuoden aikana vienyt sydämeni ihan vaivihkaa ja kuuluu tällä hetkellä ehdottomiin lempisarjoihini; ei siis ihmekään että photoshootin aikana sarjaan liittyvät tuntemukset olivat aika pinnassa.

Ennen kuin aloitan vuodatukseni kuvauskeikastamme, saatte lukea vähän viime päivityksestä tutun Keppi-kunin kuulumisia. Kuten viime postauksen lukeneet hyvin tietävät, minulta paloi proppu hyvin pian Bishopin kepin/miekan kanssa. Olin päätynyt ratkaisuun joka säästi hermojani hetkeksi mutta näytti poskettoman rumalta ja olin sen vuoksi useammankin päivän alamaissa. Tunsin ottaneeni aimo harppauksen taaksepäin cosplayurallani enkä uskonut pääseväni ikinä ylös alemmuudentunteen suosta. Mutta sitten.
  

En tiedä mitä tapahtui, mutta jotenkin onnistuin psyykkaamaan itseni repimään kepin osaset irti toisistaan ja aloittamaan lähes alusta. Tässä vaiheessa puuosat olivat jo varsin kärsineitä, mutta kehittelin mielessäni jo varasuunnitelmia mikäli uudelleenkokoaminen olisi niille liikaa. Takaraivossa kyti vain yksi ajatus; tällaiseksi en voi proppiani jättää. Suunta oli vain ja ainoastaan eteenpäin; mitään muuta en aikonut hyväksyä. Kävin valkoisen keppiosan kimppuun puukko ja saha aseenani ja sahasin teräosalle pienen loven. Tungettuani terän loveen iskin kiinnikkeeksi pari naulaa jotka ihme kyllä eivät saaneet puuta halkeamaan niin kuin olin pelännyt. Tämän jälkeen oli vuorossa lisää askartelumassan kanssa väkertelyä.

Karvalankamatto, ehkä paras askartelualusta ikinä. Ubs.
Onneksi kepissä oli tuo, um, mikä nyt ikinä onkaan (hopeinen härpäke); sen avulla pystyi peittämään naulat ja puuosien kärsimät vahingot. Ja ei kun miljoona kerrosta gessoa ja uudet maalit päälle. Maalasin uudestaan myös tuon ruskean osasen sillä se oli hieman ottanut osumaa Shiroconin aikana. Tämän jälkeen oli vuorossa huotran tekeminen, mutta kyseisestä operaatiosta minulla ei valitettavasti ole kuvia. Lähdekuvien mukaan huotran tulisi kätkeä miekan terä ja olla samalla valkoisen keppiosan paksuinen, mutta kohtauksessa jossa Bishop ensi kertaa vetää miekan terän esiin, on terä huomattavasti leveämpi kuin keppiosa. Sprölölöö. Koska käyttämäni terä oli keppiosaa leveämpi, myös huotrasta tuli pikkuisen keppiosaa leveämpi. Lopputulos näytti kuitenkin ihan suhteellisen hyvältä. Huotran kokosin sellaisista "laatumateriaaleista" kuin talouspaperirullista, kontaktiliimasta, kontaktimuovista, gessosta ja maalista. Kontaktimuovi peitti mukavasti paperirullien liitoskohdat ja sen päälle oli hyvä vedellä lukuisat kerrokset gessoa. Itse shootissa huotralle tosin tapahtui jotain mielenkiintoista; ilmeisesti runsaan kosteuden ansiosta siihen ilmestyi halkeamia ja ryppyjä. Shootissa tämä ei haitannut, mutta mikäli aion Bishopia vielä jossain välissä cossata on minun väsättävä uusi huotra. Eipä se kyllä mitään haittaa, saanpahan lisäharjoitusta miekkojen tekemisen suhteen.
Se kepistäni ja sitten ihan itse shootista. Liikuimme Kuopion sateisessa säässä neljän ihmisen voimin; tiimissämme olivat wanhat tutut claire, YO, novadille ja minä. Shoottia oli suunniteltu jo pidemmän aikaa, mutta vasta paria päivää ennen H-hetkeä tajusimme että hupsista, olimme buukanneet shootin pyhäinpäivälle eli ajaksi jolloin lähes kaikki on kiinni. Pitäydyimme kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa myös huolimatta siitä, että Forecan sivut lupailivat pelkkää sadetta koko lauantaipäiväksi. Tämä ennustus myös osui oikeaan ja lauantaipäivä menikin rämpiessä sateenvarjojen kanssa ja kengät kurassa pitkin Kuopion lähes autioita katuja. Pyhäinpäivästä johtuen sopivien kuvauspaikkojen löytäminen osoittautui haasteelliseksi, sillä kaikki ostoskeskukset, parkkihallit jne. olivat visusti kiinni. Onneksi muutama sopiva paikka lopulta löytyikin ja pääsimme vihdoin leikkimään kovaksikeitettyjä kulkukoiria. Heinea cossaili novadille ja Badouta claire, itse olin tosiaan Bishop. YO kuvaili onnistuneesti, kiitokset tästä.

Oma miekka kädessä oli aika voittajafiilis.
Ihka ensimmäinen kuvauspaikkamme oli loppukesän P3-shootista tuttu "Tartarus" eli satamasta löytynyt lava, joka palveli hyvin tälläkin kertaa. Sieltä kiersimme eräälle "syrjäkujalle" (eli Valmismatkojen liikkeen eteen :__D) ja kiinalaisen ravintolan kautta rautatieaseman tunneliin. Kurja keli pakotti tietynlaiseen luovuuteen ja sopivan paikan löytyessä kuvia räpsittiin paljon. Rautatieaseman tunneli oli sopivan urbaani, valaistu ja suhteellisen lämmin, plus siellä pystyi heilumaan pyssyjen kanssa lähes huoletta. Valitettavasti hupi loppui lyhyeen erään, öh, laitapuolen kulkijan ilmestyessä ruinaamaan meiltä tupakkaa ja selittämään siitä miten melkein pääsi taidekouluun. Jouduimme jättämään rakkaan kuvauspaikkamme kiireesti ja vähin äänin, ja hyiseen ja loskaiseen ulkoilmaan astuessa fiilikset eivät suoranaisesti olleet katossa. Tämän jälkeen meitä kuitenkin kohtasi uskomaton onnenpotku; pääsimme nimittäin kuvaamaan ja kuivattelemaan Kuopion tuomiokirkkoon. (Nyt joku blogiani salaa lukeva kukkahattutäti nyrpistää nenäänsä ja valmistautuu aloittamaan huikean paskamyrskyn epäkunnioittavasta käytöksestä, joten tämän estämiseksi totean vain että meillä oli kirkossa läsnä olevan suntion lupa ja käyttäydyimme varsin siivosti kaikki. Emme siis loikkineet pitkin penkkejä toisiamme kuivanaiden tai tanssineet Gangam Stylea saarnastuolin edessä.)

Lyhyesti sanottuna: en ole cossaajan urallani kokenut ikinä mitään vastaavaa. Hyvä etten itkuun purskahtanut kävellessäni Bishop-cossissani pitkin kirkon käytäviä kuoromusiikin soidessa taustalla; olin vain niin onnellinen ja tyytyväinen ja koin uskomattomia samaistumisfiiliksiä hahmooni. Bishop-cossaajana (ja uskovaisena, köh) kyseinen kuvaustuokio lämmitti sydäntäni suuresti; lähes autenttisessa ympäristössä oli kiva himmailla ja otetuista kuvistakin tuli varsin muikeita. Tunnelma kirkossa oli vain niin... lämmin ja harras ja gjaklsgjalh. En melkein vieläkään voi uskoa että oikeasti pääsimme sinne kuvaamaan. Näin jälkeenpäin minua jopa vähän hävettää onnellinen virnuiluni ja lapsenomainen intoni mutta no, A) kaatuneen maidon perään on turha itkeä ja B) moisen voi pistää myös Ernestiin Bishopiin samaistumisen piikkiin.

novadille kuvasi, minä editoin vähän.
(Leikitään nyt että tuossa Raamatussa on pistekirjoitusta.)
 Liian pian kirkko alkoi täyttyä messua seuraamaan tulleista ihmisistä ja jouduimme poistumaan vaivihkaa väkijoukon tieltä. Ei makeaa mahan täydeltä, niinhän se sanonta menee. Onneksi noista hetkistä jäi käteen muistikortillinen valokuvia ja etenkin hyvät muistot. Ainakin itselleni kirkkoreissu oli aika lailla kuvaussessiomme kohokohta. Koko photoshootista jäi muutenkin todella positiiviset fiilikset, mutta mitä muutakaan voi odottaa kun kuvailee tutulla kaveriporukalla ja cossailee rakkaita hahmoja. Kiitokset siis vielä kaikille mukana olleille (paitsi ehkä sille spurgulle). Kaivan varmasti vielä jossain välissä Bishopin tuolta komeron perukoilta ja käytän sitä. Näin vähään en kyllä lempihahmoni pukuilemista jätä!

Myöskin; huomasin tuossa äsken että blogillani on jo 50 lukijaa.


Kiitokset kaikille jotka ovat aivoituksiani jaksaneet seurata!
 
"Minun pasatainoni on jotenkin epäkunnossa."

torstai 25. lokakuuta 2012

Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu?

Eiiih. Arvasin että Bishop-cossi oli liian helppo ollakseen totta. Päätin tulevaa DOGS-photoshoottia silmällä pitäen vähän päivittää cossiani ja tehdä kävelykepistä ihan "oikean" version eli kävelykepiksi naamioidun miekan.

Tuiki tavallinen kävelykeppi...
...eiku oho.
Kuten yleisesti tiedetään, minulla ei ole juuri minkäänlaista kokemusta kunnon propeista. Tämä taas johtuu osaksi siitä etten vain ole sattunut tykästymään massiivisia proppeja heilutteleviin hahmoihin ja osaksi siitä, että olen ollut suoraan sanottuna laiska. Niin cosplayssa kuin muillakin elämäni osa-alueilla tykkään pysytellä visusti omalla mukavuusalueellani enkä kovin helposti kokeile uusia asioita epäonnistumisen pelossa. Jos havaitsen potentiaalisen cossattavan jolla on joku vaikea proppi, hylkään helposti koko hahmon sen suurempia ajattelematta tai edes tajuamatta että syynä toimii nimenomaan hahmon proppi. Ihan kuin aivoni olisi ohjelmoitu hylkimään kaikkea uutta. Aina kun aloitan cosplayssa jonkun aiempaa vaikeamman projektin, pieni ääni päässäni alkaa kirkua sydäntäsärkevästi ja käskee pistämään homman poikki ennen kun on myöhäistä. "Etkö näe miten toivotonta tämä on? Voit vielä kääntyä takaisin. Äkkiä nyt ennen kuin huomaat haaskanneesi täysin turhaan projektiin roppakaupalla aikaa ja rahaa!" Pahinta tässä on se, että useimmiten teen niin kuin ääni sanoo. Esim. Mask*DeMasquen kanssa syy projektin kaatumiseen ei ollut yksistään motivaation lopahtamisessa vaan aika pitkälti myös tässä mukavuusalueella pysyttelemisessä.

Kuitenkin olen jo pitkään tuuminut, että jos haluan kehittyä cosplayerinä minun on kehityttävä myös proppien tekijänä. Mikäli myös haluan saavuttaa tavoitteeni (palkintosijan jossain cosplaykilpailussa) ei siihen riitä kehittyminen pelkästään ompelemisen saralla; hyvin usein (ellei jopa lähes aina) kisan voittajilla on upeiden vaatteiden lisäksi mukanaan myös taidokkaasti väsätty taikasauva/miekka/jättiläiskirves/jne. Tämän vuoksi päätin vihdoin tarttua härkää sarvista ja ryhtyä harjoittelemaan proppien tekoa. Ihka ensimmäinen miekkani on yhä työn alla ja sen tekeminen onkin sujunut yllättävän hyvin -- mikä tosin johtuu todennäköisesti siitä ettei kyseessä ole mikään mielikuvituksen rajamailta paperille rahdattu ylimaallinen ilmestys vaan melko simppeli perusmiekka yksinkertaisessa huotrassaan. Bishopin miekka osoittautui kuitenkin vähän vaativammaksi projektiksi yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta. Lähdekuvien puute oli ensimmäinen kohtaamani ongelma, sillä keppiä ei nähdä miekkamuodossa kuin ainoastaan yhdellä mangapokkarin sivulla, ja silloinkaan saatavilla ei ole kokokuvaa. Kuva oli kuitenkin tarpeeksi tarkka kaataakseen haaveni yksinkertaisesta pistomiekasta, jonka olisin voinut tehdä helposti alkuperäistä kävelykeppiä muokkaamalla. Siitä alkoikin sitten suunnaton uurastus ja vieläkin suurempi stressi. Ehdottomasti suurimmaksi ongelmaksi ja ahdistuksen tuottajaksi osoittautui kävelykepin osan (pyöreä), välikappaleen (pyöreä) ja miekan terän (litteä suorakulmainen) liittäminen yhteen. Kokeilin pikaliimaa, massalla yhdistämistä ja kontaktiliimaa useampaankinn otteeseen. Kaikki hyödyttömiä; joka ikisellä kerralla keppi vain huojui eikä suostunut kestämään kasassa. Tästä lannistuneena turvauduin vaihtoehtoon jota tulen kiroamaan vielä photoshootpäivänäkin: iskin muutaman naulan kappaleiden läpi. Nyt keppi on kasassa, mutta näyttää tavattoman rumalta liitoskohdan peittävyydestä huolimatta. En kehtaa edes ottaa siitä kuvaa blogia varten. Kun keppiä katsoo sivusta, näkee selvästi etteivät terä ja keppiosa ole keskeltä kiinni toisissaan.


 Olen siis virallisesti tehnyt yhden cosplay-urani rumimmista propeista ja pieni ääni päässäni räkättää voitonriemuisesti. "Näetkö nyt? Tämän siitä saat kun yrität. Nyt kaikki näkevät miten paska cossaaja olet oikeasti. Pysy jatkossa vain siinä mitä osaat edes jotenkuten!" Tällä hetkellä tekisi mieli kuunnella ääntä, piiloutua sängyn alle ja välttää visusti kaikkea mikä voidaan yhdistää sanaan "cosplay". Tuntuu siltä, että kaikki yritykseni kehittyä paremmaksi cossaajaksi ovat murskana. Miten voin ikinä saavuttaa tavoitteeni jos en edes kykene tekemään näinkin yksinkertaista proppia? Tuntuu että vaikka kuinka yrittäisin en ikinä tule saavuttamaan sitä tasoa jonka haluaisin. Olen harrastanut cosplayta noin 6-7 vuotta mutta en osaa vieläkään tehdä edes siedettävännäköisiä proppeja. Polyuretaani, hartsi, finnfoam, kanaverkko; nämä sanat ovat yhä edelleen minulle kuin hepreaa enkä pysy edes kuvittelemaan itseäni niitä käsittelemässä. Pettymys omaan itseen ja edistymiseen saavat mielen matalaksi. Haluni kehittyä paremmaksi cossaajaksi on suuri, palava, mutta taitoni laahustavat auttamatta jäljessä. Tekisi mieli sanoa että mitä järkeä yrittää jos lopputulos on joka tapauksessa kehno, mutta toisaalta tiedän varsin hyvin että jos ei kokeile, ei voi onnistua. Esteenä kehittymiselleni on nimenomaan tämä pieni ääni joka käskee karttamaan kaikkea uutta. Ehkä vielä jonain päivänä (tai mieluummin ehkä tässä lähiaikoina) pystyn vihdoin nujertamaan sen.

Haavoja nuollessani huomaan aivojeni asettavan minulle kaksi vaihtoehtoa: 1) luovuta ja pysyttele mukavuusalueella ja 2) ota vaari epäonnistumisesta ja tee ensi kerralla parempi. Tiedän kumpaan minun on tartuttava, mutta tällä hetkellä olen liian lannistunut tehdäkseni sen. Ensi kerralla sitten, antaa pölyn vähän aikaa laskeutua. Kyllä minä vielä täältä nousen.




maanantai 15. lokakuuta 2012

Spurgun seikkailut kauppakeskusconissa & kun motivaatio lässähtää rakkaan hahmon kohdalla

Päädyin sitten Katsudoconiin.

Vielä noin kuukausi sitten olin sitä mieltä että noin pieneen kauppakeskusconiin ei ole ajan, rahan ja jaksamisen kannalta mitään järkeä lähteä täältä asti. Sitten Persona-ryhmäläisemme päättivätkin lähteä coniin ja paikalliset kaverini tarjoutuivat majoittamaan minut, minkä ansiosta sitten päätin pakata laukkuni ja tehdä Shinjin hirmuisella kiireellä valmiiksi conia varten. Ranneketta ei kukaan porukastamme ostanut, sillä ohjelmassa ei ollut mitään kiinnostavaa ja ohjelmanumeroiden peruuntuminen viime hetkellä ei suinkaan rohkaissut meitä pyörtämään päätöstämme. Lauantaipäivä menikin sitten mukavasti photoshoottaillessa, kavereita tavatessa ja syödessä; sunnuntaina vain käväisimme conpaikalla nopsasti ennen linja-autoni lähtöä. Täytyy sanoa, että kunnon confiilistä tapahtumasta ei tullut enkä toisaalta ollut sellaista odottanutkaan. Kuten Kyuu jo conin palauteketjussa totesikin: "Katsudoconin ensimmäinen vika / ominaisuus on, että se ei ollut coni, vaan kauppakeskuksen animeteemapäivä. Kun sitä käsittelee sellaisena, se myös tuntui paljon paremmalta." Minulla oli todella hauska viikonloppu, mutta se ei johtunut itse Katsudoconista. Reissu Jyväskylään ei tuntunut pelkältä conreissulta vaan siltä, että tulinpa tässä nyt tapaamaan ystäviä, viettämään rennon viikonlopun ja vähän hyppelehtimään cossi päällä valokuvia varten. Parasta päätöksessä pitää con kauppakeskuksessa oli ehdottomasti se, että kaupat, ruokapaikat yms. olivat kerrankin todella lähellä. Oli itse "conalueellakin" kiertely ihan hauskaa ja myyntipöytien tarjonta sekä kuvauspalvelu tulivat positiivisena yllätyksenä. Uskon silti, että jos olisin lähtenyt kirkkain silmin conittamaan olisin pettynyt pahasti.

Se yleisfiiliksistä, sitten vähän cossistani. Olin sitten taas syönyt sanani ja aloittanut jälleen kerran cossin jonka tärkein osa oli herrainkauluksella varustettu takki. Toiset haksahtavat kerta toisensa jälkeen viinaan tai kermaleivoksiin, minä näköjään herrainkauluksiin. Tällä kertaa urakka ei ollut aivan niin paha kuin aiemmin kiitos Penguin Drum -cosseja vääntäessä opittujen niksien, mutta melkoista tervanjuontia koko takin tekeminen silti oli. Viimeinen viikko ennen itse tapahtumaa oli varsin stressintäytteinen. 48 tuntia ennen conia puvusta puuttui kenkien maalaus, pipon tuunaaminen, toisen nappirivistön tekeminen, hihojen + helman huolittelu, hihojen (teko)nahkaremmien kiinnitys sekä "niittien" (gessottua ja maalattua askartelumassaa) kiinnittäminen uudelleen kuumaliiman petettyä pahemman kerran. Oli hetkiä joina aivan oikeasti harkitsin koko projektin hylkäämistä ja puvun survomista roskikseen.


Yleensä olen sinnitellyt karmivien kaulusten ja muiden hirmuisten härpäkkeiden keskellä silkan hahmorakkauden voimalla, mutta jostain syystä tällä kertaa se ei riittänyt. Shinjiro on minulle rakkain hahmo Persona 3:ssa ja samaistun häneen suuresti, mutta edes mielikuvat valmis cossi päällä hyppelehtimisestä eivät onnistuneet sammuttamaan sitä vihaa jota koin pukua kohtaan sitä väsätessä. Viimeisen viikon aikana en edes jaksanut enää kunnolla välittää huolellisuudesta tai mahdollisimman autenttisesta lopputuloksesta vaan humpsahdin "no vähän sinnepäin" -vaihteelle. En edes kehtaa mainita erikseen niitä miljoonaa asiaa jotka jätin siistimättä/hoitamatta kunnolla. Kuvissa niitä ei tosin voi (onneksi!) havaita, mutta luonnollisesti puvun tekijä itse tietää kaiken sen mikä on pielessä otosten ulkopuolella. Alun perin tein Shinjiron jotta voisin käyttää sitä photoshoottien lisäksi myös vähän isommissa coneissa, mutta saa nähdä tuleeko siitä mitään. Kengät ainakin kaipailevat uutta maalikerrosta ja pari muutakin asiaa on enemmän tai vähemmän rempallaan.




Protagonistina rollingay ja Mitsuruna seitikki-hime, kuvaajan nimeä en valitettavasti saanut tietooni.

Persona 3 -ryhmämme kutistui varsin pieneksi juuri ennen conia, joten vedimme sitten kolmistaan. Shoottimme oli minulle yksi koko reissun kohokohdista ja kuvasaldoakin kertyi varsin mukavasti. Forumin läheltä löytyi yllättävän hyviä kuvauspaikkoja (kiitos tästä rollingaylle) joissa sitten seikkailimme ja poseerasimme urakalla. Pysähtyipä yksi vähän vanhempi naisihminenkin vaihtamaan muutaman sanan kanssamme ja ihailemaan protagonistimme "hiuksia". Myös hetket kuvauspisteellä olivat varsin hilpeitä.

 Kuvauspisteen kuvia katsellessa en voinut olla tekemättä erästä havaintoa. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa, olihan Joutsenprinsessa yksi lempileffoistani pienenä.

"Älkäähän nyt, ei nämä satuta."
Sepä siitä. Nyt kun maailman stressaavimman/hirveimmän takin väkertäminen on vihdoin ohi, taidan ihan rauhassa ottaa vähän aikaa rennosti. Seuraava projekti minulla on jo työn alla, mutta siitä en paljasta ihan vielä mitään siltä varalta että teen taas Mask*DeMasquet. Tai no, sen verran lipsautan että pukuun kuuluu koristeellinen miekka joten olen virallisesti työstämässä ensimmäistä "kunnon" aseproppiani. Tästä kuitenkin lisää tuonnempana mikäli motivaationi vielä kantaa. Kirjoittelemisiin!

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Blackface? Cosplay ja rasismi?

Törmäsin tässä vähän aikaa sitten Tumblrin cosplayaiheisia blogeja selatessani ilmiöön joka sai minut varsin mietteliääksi. Etenkin Amerikan cosplayskenessä tunnutaan käyvän jatkuvaa kädenvääntöä siitä onko omaa ihonväriään sallittua muuttaa (lähinnä tummemmaksi) esim. meikillä tai maalilla cosplayta varten. Yllätyin huomatessani, että suurin osa näistä keskusteluun osallistuvista cosplayharrastajista tuntui olevan visusti sitä mieltä ettei moinen ole missään nimessä sallittua eikä hyväksyttävää. Heidän mukaansa ihonväriään kotikonstein tummentava cosplayeri halventaa teollaan luonnostaan tummaihoisia ihmisiä ja syyllistyy "blackfacen" tekemiseen.  

Itsehän olen valkoihoinen cosplayer joten en ehkä osaa käsitellä tätä aihetta niin syvällisesti kuin olisi hyvä; parhaani kuitenkin yritän. White privilege ohoi? En tiedä. Toivon etten tällä pohdinnallani loukkaa ketään.

Itse ajattelen niin, että cosplayssa pyritään näyttämään mahdollisimman paljon valitulta hahmolta, ja silloin on sallittua tehdä mitä tehtävissä on jotta lopputulos muistuttaisi alkuperäistä. Cosplayerit peittävät hiuksensa peruukin alle, käyttävät piilolinssejä ja käyvät salilla -- miksei ihoakin silloin saisi värjätä? Jos hahmolla on vaikkapa vihreä tai valkoinen iho, ei cosplay ole lähdekuvan mukainen mikäli cossaaja päättää cossata normaalilla ihonvärillään. Eikö tilanne muka ole sama silloin kun hahmolla on luonnollinen, vähän tummempi/vaaleampi iho kuin cosplayerillä itsellään? Toki järki pitää ottaa käteen tässäkin tilanteessa; ihan liian tumma tai ihan liian vaalea sävy ei näytä hyvältä. Tummaihoisen hahmon cossaaminen ei tarkoita sitä että voit automaattisesti napata naamiaistarvikeliikkeen ihomaalihyllystä sen mustaa lähentelevän sävyn. Ihonvärejä on monia myös anime- ja mangamaailmassa ja väärän sävyn valitseminen on vähän kuin ostaisi oranssihiuksista hahmoa varten kirkkaanpunaisen peruukin.  

Etenkin näin Legend of Korran ollessa pinnalla olen pannut merkille miten luonnostaan vaaleat mutta ihonväriään cossia varten tummentavat Korra-cosplayerit saavat tonneittain kuraa niskaansa. Itse en ole sarjan fani, mutta erotan kyllä milloin cosplay on onnistunut ja milloin ei. Mielestäni tätä cosplayta ja näitä halventavia halloween-asuja ei voi verrata keskenään. Tyhmän halloween-puvun ostaja saattaa kuvitella olevansa hauska halutessaan leikkiä loukkaavilla stereotyypeillä tai vielä todennäköisemmin ei ajattele asustaan tai sen loukkaavuudesta mitään sen kummempaa. Kun cosplayer valitsee hahmon jolla on erivärinen iho kuin hänellä, kyse on yleensä siitä että hahmo on hänen suosikkinsa tai sillä on kiva puku eikä siksi että hänestä "olisi hassua pukeutua eri rodun edustajaksi" tai siksi että hän haluaisi halventaa eri ihonvärin omaavia ihmisiä. Termiä "blackface" viljellään minusta vähän turhankin helposti. On eri asia maalata naamansa hiilenmustaksi ja vetää siitä vitsiä kuin tehdä cosplay, joka näyttää siltä kuin hahmo olisi hypännyt ulos suoraan telkkarin/tietokoneen ruudusta tai mangapokkarin sivulta. Ainakin itse uskon, että kun cosplayerit turvautuvat ihonvärinsä muuttamiseen kyse on siitä, että he kunnioittavat hahmon designia niin paljon että haluavat tehdä joka ikisen yksityiskohdan oikein. Siinä ei pitäisi olla mitään tuomittavaa. Cosplayssa ei ole kyse siitä että leikitään eri "rodun" edustajia vaan siitä, että leikitään niitä hahmoja joista itse sattuu pitämään. En myöskään menisi vertaamaan etnistä alkuperää X olevan hahmon Y cossaamista vaikkapa Lady Gagan kieltämättä halventaviin burkhakokeiluihin (tällaistakin nimittäin näkee), sillä cosplayerit eivät juokse ympäriinsä huudellen "jeejee vähänks kivaa tässä on nyt tällainen mystinen elementti toisesta kulttuurista jeejee en kyllä tiedä sen alkuperää tai tarkoitusta mutta vähänkö hauskaa sitä on pitää jeeeeeeee". Eri etnisyyksien stereotypiointi ovat väärin ja samoin on kuvitelma siitä että jonkun maan kansalaiseksi voi pukeutua, mutta cosplayssa ei ole kyse tästä.  

Olisi mukavaa kuulla mitä mieltä te, lukijat rakkaat, olette asiasta. Olen varmaan elänyt tynnyrissä sillä en ole kunnolla bongannut tämän aiheen käsittelyä aiemmin ainakaan Suomen cosplaypiireissä. 

maanantai 1. lokakuuta 2012

"Anteeksi, en nähnyt!" eli sielunpaimenena Shiroconissa

Öööööäää. Sinnehän se Shiroconkin katosi, oikein viuhahti huimaavalla vauhdilla. Yli puoli vuotta sitä oli porukalla valmisteltu ja stressitasot olivat etenkin viimeisen viikon aikana yli 9000. Pikkiriikkisessä, kotikutoisessa conissamme oli ihan hauska fiilis, mutta henk. koht. viehätyn itse enemmän isommista tapahtumista. Oma päiväni meni juoksennellessa paikasta toiseen kaavunhelmat liehuen; toimin tosiaan vänkärivastaavana, yhtenä cosplaykisan tuomareista, toisena cosplaydeitin juontajista sekä luennonpitäjänä. Havahduin conin loppupuolella siihen, etten ollut syönyt aamuyhdeksän jälkeen mitään. Multitasking, GO. Loppujenlopuksi tapahtumassa oli varsin mukavaa ja asiat pelittivät ainakin suurimmaksi osaksi. Tekniikan kanssa oli jonkinasteisia ongelmia, vänkäreille ei lupauksesta huolimatta oltu tehty käsinauhoja (joten askartelin heille "hienot" kartonkiset nimilaput) ja tanssimatot puuttuivat kokonaan (tämä oli informaatiokatkoksen sekä oman hölmöyteni syytä). Cosplaykisan osallistujamäärä oli vielä conin alkaessakin varsin vähäinen joten ravasimme cosplayvastaava avialan kanssa ympäri conia bongaamassa hienoja pukuja kisaan. Tuomarointi oli ihan hauskaa puuhaa tuttujen tuomareiden kanssa ja siitä jäi positiiviset fiilikset. Kisaajia tosin taisi jännittää, eikä ihmekään kun tällainen hämärä mustapukuinen hiippari kävi kepin kanssa nyplimässä helmoja ja kyyläämässä saumoja. :'D

Kisan jälkeen ei ollut paljoakaan aikaa kun meidän, deitin juontajien, piti jo juosta infoamaan osallistujia. Itse deitti meni ohi hyvin nopeasti enkä muistanut "lavalla" olemisesta sen jälkeen juuri mitään, mutta kaverini kuvaama video palautti nuo hetket mieleeni varsin nopeasti. Bishopina oli luvattoman hauskaa juontaa ja heittää hyvin huonoa läppää, ja omasta mielestäni suoriuduin astetta paremmin kuin vuosi sitten. Oli haastavaa tasapainoilla sillä hienolla rajalla, joka kulkee hahmouskollisuuden ja höhlän huumorin välissä; en halunnut tehdä minulle rakkaasta hahmosta pelkkää kävelevää kirkkoon liittyvien vitsien sarjaa, sillä sellainen Bishop ei tosiaankaan ole. Viimevuotiset juonnot Grellinä olivat huomattavasti helpommat sillä hovimestari-Grell on lähinnä huumorihahmo. Bishop taas on oikeasti cool ja vakavasti otettava hahmo, ja liika höhöttely olisi mielestäni pilannut tämän vaikutelman. Deitin osallistujat olivat loistavia ja juontajaparini tälläkin kertaa aivan hulvattoman hyvä improamaan ja viihdyttämään yleisöä. Edes mikrofonien johdot eivät onnistuneet pilaamaan asioita. Jos jotakuta kiinnostaa niin deitin pätkiä löytyy tästä videosta alkaen sitä mukaa kun jaksan niitä latailla.

Niin, Bishopiahan minä siellä cossailin. Sanat eivät oikeastaan riitä ilmaisemaan niitä tuntemuksia jotka liittyvät kyseiseen cossiin. Bishop on hahmona täyttä parhautta sekä niin rakas että olen vieläkin ihan samaistuneena ja fiiliksissä. Kuten jo viime postauksessa totesin, en keksi oikeastaan mitään suurempaa valituksen aihetta tämän puvun osalta. Kaikki oli suhteellisen siistiä ja kesti kasassa (lukuun ottamatta vetoketjua jonka ommel meinasi lähteä purkautumaan, mutta hyvin asetettu hakaneula onneksi pelasti tilanteen). Peruukki nyt meni takkuun tuon tuostakin koska no, pitkät peruukit. Niiskuneiti ja kampa kyllä kulkivat tiiviisti mukana ja moni kaverini päätyi vähän väliä siistimään peruukkiani jotenkin. Kiitokset siitä. Jännin pukuun liittyvä elämys oli kyllä ehdottomasti herra Rammsteinerin lasimaalilla ruskeista mustiksi värjätyt lasit linsseineen, sillä niiden läpi ei oikeasti meinannut nähdä yhtään mitään. Kirkkaassa valossa vielä pystyin jotenkin katselemaan ympärilleni mutta vähänkin varjossa kaikki pimeni; jouduin vähän väliä kurkkimaan lasien yli tai ali. Pahoilta onnettomuuksilta säästyttiin mutta olin parikin kertaa kävellä vahingossa päin jotakin tai jotakuta. Kävelykeppi (kirpparilta ostettu, vähän sahalla modattu, gessottu ja maalattu) auttoi suunnistuksessa vain hiukan mutta sitä oli ihan hauska kantaa mukana. Conin jälkeen oli jo vähän orpo olo ilman sitä.

Parilla kaverillani ja minulla piti olla DOGS-ryhmäcosplay Shirossa, mutta kyytiongelmien vuoksi homma muuttuikin sooloiluksi. Vähän harmitti, mutta ehkä tulevaisuudessa saamme ryhmän vihdoin kasaan. Puolen minuutin kävelymatkan päässä conpaikalta sijaitseva tuomiokirkko onneksi nosti vähän fiiliksiä. Sisäkuvat olisivat olleet eeppisyyden huipentumia, mutta kiire ja oma arkuuteni tulivat tielle ja pysyimmekin sitten visusti ulko-oven tienoilla. No, ehkä vielä joskus. Kuvaajana toimi aviala.



"Hei täällä on joku hämärä kellari!"

Bishop ei kyllä saa missään nimessä jäädä komeron perukoille pölyttymään vaan haluan ehdottomasti käyttää sitä vielä jossakin "kunnon" conissa, tai jos sellaista tilaisuutta ei tule niin photoshootissa nyt ainakin. (Vink vink, kaikki DOGS-cossaajat.)

Se Shiroconista, parin viikon päästä nokka kohti Jyväskylää ja Katsudoconia. Siellä debytoin Shinjin mikäli hyvin käy eikä palava vihani kauluksia kohtaan onnistu tuhoamaan kaikkea.

torstai 13. syyskuuta 2012

Kisakärpäsen purema & itsetutkiskelun murusia

Tahdon cosplaykisaamaan.

Kuopion Animeconin jälkeen sisälläni on kytänyt sammumaton kisaamisen kipinä. Vaikka introvertti ja suhteellisen sosiaalisesti kömpelö ihminen olenkin niin rakastan esiintymistä. Muistan vieläkin miten kutkuttavalta tuntui haaveilla tulevasta lavaesiintymisestä viitan huppua ommellessa ja pohtia mitä sanoa tuomareille samalla kun levittelin ties kuinka monetta gessokerrosta kahleiden softispinnan päälle. Haikailen kisaesityksen loputtoman hiomisen perään -- olkoonkin että kyseinen homma onnistui vähän väliä repimään hermoni riekaleiksi. Kaipaan seisomaan hämärässä istuvan yleisön eteen kirkkaiden valojen alle. Tahdon kulkea lavan poikki ja tuntea olevani juuri se hahmo jota sillä kertaa pukuilen. Haluan kerrankin olla niin tyytyväinen kisapukuuni että voin hyvillä mielin uskoa omaavani mahdollisuuden palkintosijaan -- viis siitä tuleeko sitä sijaa oikeasti!  (Tässä kohdassa joku varmasti pyörittelee silmiään ja toteaa mielessään: "Huomiohuora!!11")

 Tämänhetkisenä tavoitteenani on saavuttaa edes kerran yksi palkintosija. Sen ei tarvitse olla ykköspalkinto, toinen tai kolmas sijakin kelpaa vallan hyvin. Vähän hassua ehkä, mutta tunnen oman cosplayerin"urani" jotenkin vajaavaiseksi jos en ikinä tähän tavoitteeseeni pääse. Ja ei, en tarkoita tällä sitä että ne cossaajat jotka eivät ikinä sijoitu kisoissa olisivat pohjasakkaa -- eihän kaikkia edes kiinnosta kisaaminen. Kyse on nyt siitä, että minulla itselläni on tietty tavoite, johon aion pyrkiä. Haluan edes kerran tietää miltä tuntuu saada kutsu lavalle ja vastaanottaa palkinto kovasta työstä, kaikkien niiden epätoivon hetkien ja perfektionismin puuskien jälkeen. En tiedä milloin olen tarpeeksi hyvä voidakseni saavuttaa tavoitteeni, mutta pyrin jatkuvasti kehittymään paremmaksi cosplayn saralla. Kun aloitin tämän blogin reilu vuosi sitten, totesin olevani keskinkertainen pukuilija. Vuoden aikana on tapahtunut paljon, olen oppinut uusia asioita harrastuksestani ja tehnyt pukuja joiden vuoksi en häpeä silmiä päästäni. Miksi siis termi "keskitasoinen cossaaja" on vieläkin blogini esittelytekstissä? Yksinkertaista, rakas Watson: siksi, etten vieläkään ole niin hyvä kuin haluaisin olla. Olen hieman pettynyt itseeni tämän vuoksi; olisin halunnut kehittyä vuoden aikana enemmän. Edistystä on toki tapahtunut -- vielä vuosi sitten olisin tuskin pystynyt tekemään Lottien pukua kun taas nyt haaveilen jo kermakakkumekkojen tekemisestä ilman että joudun tuskissani huokaisemaan: "Ihan mahdotonta, en ymmärrä yhtään miten kukaan osaa tehdä tuollaisen!". Proppien suhteen olen toki vielä täysi amatööri enkä vieläkään ymmärrä useimpien propintekomateriaalien päälle. Mutta niinhän sitä sanotaan, että hiljaa hyvä tulee. Aion tehdä jatkossa entistä haastavampia pukuja ja ryhtyä jossain välissä tekemään ihan "kunnon" proppejakin.

Minulla on kuitenkin ognelma. Tällä hetkellä en oikein pääse käyttämään tätä liekehtivää (...) kisailu- ja kehittymisinnostusta kunnolla hyväkseni. Tämän vuoden conkausi alkaa suurinpiirtein olla jo ohitse, ja Traconiinkaan en päässyt. Seuraava potentiaalinen kisacon näyttää olevan Frostbite, ja sekin on vasta helmikuussa. Lisäksi minulla ei ole suunnitteilla yhtään "kisakelpoista" cossia -- tai oikeastaan yksi on, mutta siitä en kehtaa vielä kirjoittaa mitään koska en ole vielä lainkaan varma sen tekemisestä. En halua aloittaa suuritöistä kisapukua, jonka tekeminen sitten jää puolitiehen motivaation lopahdettua liian pitkän aikavälin vuoksi (köhMask*DeMasqueköh). Tällä hetkellä purankin kisaenergioitani ja -motivaatiotani keskeneräisiin cosseihini, joista toinen on viime postauksessa mainittu Persona 3:n Shinjiro ja toinen DOGS: Bullets & Carnagen Bishop. Taas mieshahmoja, ubs.

Bishopin piti valmistua jo Traconiin mutta toisin kävi. Näin jälkeenpäin ajatellen on ihan hyvä etten lähtenyt koko coniin sillä cossista tulee tätä menoa huomattavasti parempi kuin mitä siitä olisi tullut jos olisin väkertänyt sen kiireellä Traconia varten. Kerrankin puku, jonka tekeminen on sujunut suuremmitta ongelmitta! En muista milloin viimeksi olisin tehnyt näin helppoa cossia, tai ylipäätänsä pukua jonka kohdalla motivaatio pysyy yllä ihan koko tekoprosessin ajan. Edes (värillisten) lähdekuvien puute ei saanut minua menettämään hermojani, kaapu kursittiin kokoon Hariti-kaavoja hyödyntämällä, linssit tummuivat mustiksi lasimaalilla ja pääsin jopa käyttelemään sahaa kirpparilta löytynyttä kävelykeppiä tuunatessa. Olen todella tyytyväinen Bishopin kaapuun (ah se kaulus) ja kohtelen sitä kuin kukkaa kämmenellä. Näillä näkymin Shiroconin cosplay- ja vänkärivastaavana toimiminen tulee sujumaan varsin tasapainoisessa mielentilassa.

Ja sitten vielä loppukevennys.

Blogini pähkinänkuoressa.


keskiviikko 15. elokuuta 2012

Juuh elikkäs Persona 3 -photoshoot

Viime viikonloppuna hyppelehdimme porukalla Persona 3 -cosseissa photoshoottia pitämässä. Alun perin tarkoituksena oli ollut pitää shootti suhteellisen isolla porukalla, mutta erinäisistä syistä johtuen "jouduimme" kokoontumaan tällä kertaa vähän pienemmällä lössillä ja siirtämään "kunnon" shootin syyskuulle. Sitä odotellessa, siis.

Persona 3 ei ole minulle henkilökohtaisesti (ainakaan juonen ja yleisen tunnelman puolesta) ihan yhtä rakas kuin Persona 4, johtuen todennäköisesti siitä että pelasin nelosen ensin ja siihen liittyy varsin nostalgisia muistoja -- loistavia pelejä toki ovat molemmat. Yksi ristiriita on kuitenkin havaittavissa: vaikka pidän Persona 4:stä kokonaisuutena enemmän kuin Persona 3:sta, on kolmosessa jotenkin fanitettavammat hahmot. Nelosen päähenkilökööri on todella sympaattinen kokonaisuus ja pidän heistä kaikista lähes yhtä paljon --joistakin vähän enemmän kuin toisista -- mutta kolmosta pelatessa huomasin oikeasti fanittavani muutamaa hahmoa. Ensimmäinen ihkutuksen kohde oli forever fabulous oppilaskunnan puheenjohtaja eli teloitusten kuningatar Mitsuru Kirijo, jonka cossaamisesta olenkin haaveillut täällä blogissa jo pariin otteeseen. Juuri Mitsurua päädyinkin sitten shootissa cossaamaan, ja ainakin omasta mielestäni lopputulos oli (ainakin kuvissa) ihan jepa. Kuvat ovat joko HekiSeijuron, Novadillen tai clairen ottamia.

Shadow'ntappokatseet. Ja claire Akihikona.
Tartaruksen lattia paras lattia.

Tiivistettynä: Personointi oli varsin mukava tapa viettää viikonloppua ja hyviä kuviakin löytyi vaikka millä mitalla. Kivaa oli, cossit olivat (yllättävän viileään) elokuiseen säähän sopivat, löysimme hyviä kuvauspaikkoja ja hyvää ruokaa tuli syötyä ihan liikaa. Positiiviset fiiliksethän tästä jäi ja odottelenkin nyt innolla sitä isompaa shoottia. Jos hyvin käy, cossailen siellä toista lempihahmoani, Shinjiroa.


torstai 26. heinäkuuta 2012

Pinkkitukka & pingviinejä Kuopion Animeconissa

Ai hups, onko Animeconista jo reilut kaksi viikkoa. NO EI SE MITÄÄN.

Pahoittelen tämän raportin viivästymistä, laiskuus Ylilauta oikea elämä on tullut bloggaamisen ja minun väliin aika lailla. Saa nyt nähdä saanko virtuaaliselle paperille irti mitään kunnollista.

Animecon oli ehkä tämän kesän kahdesta conista se enemmän stressiä aiheuttanut, johtuen suurimmaksi osaksi siitä että osallistuin cosplaykisaan. Niin kuin olen täällä jo aiemmin raapustellut, yöunien menetystä aiheuttivat niin roskikseen vahingossa päätyneet piilolinssit, puvun yleinen parantelu kuin esityksen väsääminenkin. Välillä teki oikeasti mieli heittää puku ikkunasta ja talloa se kukkapenkkiin sekä perua koko ilmoittautuminen. No, moista ei (onneksi) tapahtunut vaan pääsin puvun kanssa ehjänä Kuopioon sekä vänkärimajoitukseen. Lauantaiaamuna oli herätys kuudelta ja hipsin enemmän tai vähemmän kohmeessa tyttöjen pukuhuoneeseen laittamaan pukua päälle. Pelkästään irtoripsien silmiin saaminen nieli puoli tuntia, hhgakljskglalk. Uusi liima sentään piti vähän paremmin kuin vanha.

Heti conpaikalle päästyä kävikin jo ensimmäinen källi: esitykseen tarvitsemastani tekoruususta oli tippunut kukkaosa matkan varrelle. Kävelimme kaverini kanssa jonkun matkaa takaisin mutta emme löytäneet kyseistä kukkasta, ja tässä vaiheessa aloin olla aikamoisen hysteerinen. Yllättäen kaverini sitten ehdotti aidon kukan nappaamista conpaikan lähellä sijaitsevasta ruusupensaasta, ja näin sitten tehtiinkin.  Onneksi sattui olemaan kesä! Kiiruhdimme takaisin conpaikalle ja pyörähdimme muiden vänkärien mukana työvoiman infokierroksella, sitten alkoivatkin työt. Lipunmyyntivuorosta ja pikaisesta ohjelmavänkäröinnistä selvinneenä kiiruhdin lopulta cosplaypukuhuoneeseen korjailemaan asuani. Toisesta käsikahleesta oli irronnut lipunmyynnin aikana "naula" eli hopeinen Cernit-pallukka, ja aiemmin poimimamme ruusunnuppu oli ehtinyt jo töiden aikana lakastua joten vuorossa oli uuden kukkasen nyppääminen ja sen paikoilleen liimaaminen.

Ilmeeni kun sain pikaliimattua kukan kiinni muovivarteen.
Olin jo tässä vaiheessa päivää varsin stressaantunut kiitos pukuuni liittyneiden vastoinkäymisten sekä oven takana kolkuttavan kisan. Ennen tuomarointia kiiruhdin kuvauspisteelle enkä ehtinyt siinä välissä edes katsoa peiliin, minkä ansiosta näytän aivan järkyttävän räjähtäneeltä noissa ennen kisaa napsaistuissa otoksissa. Seuraavana vuorossa olikin backstagelle hiipparointi ja hengissä pysyminen ennen lavaosuutta. Musiikkikeskuksen lavan backstage oli aivan niin ihana kuin olin muistellutkin ja tällä kertaa paikalle oli myös järjestetty karkki-, keksi- ja mehutarjoilu joka piti ainakin allekirjoittaneen suhteellisen täysjärkisenä kaiken sen jännittämisen keskellä. Tuomarointi meni hyvin, sydämeni suli kun herttainen vieraileva tuomari Saksasta sanoi tykkäävänsä myös Pandora Heartsista ja että hahmoni oli tosi cool ;__;  

Ja sitten olikin vuorossa itse lavaosuus.
Fiilikseni kun jono lyheni lyhenemistään.
Tämän..

Ja tämän...
Kuvan otti Precious.


...välillä tuntui olevan vain niin vähän aikaa, mutta tunsin itse kuitenkin edistyneeni. Enpä oikeastaan keksi mitään, mikä lavalla olisi voinut mennä paremmin. En onnistunut edes pilaamaan ajoituksia vaikka käytössä olikin huomattavasti enemmän liikkumatilaa kuin harjoitusteni aikana. Ei kun -- yksi kämmi tulee kyllä mieleen, nimittäin se että ruusuni päätti karistaa itsensä lavalle vaikka olin nimenomaan ilmoittanut cosplayvastaavalle että aikomuksenani ei ollut sotkea lavalla. Ups. No, se ei ollut suunniteltua. Anyways, lavalla olo oli ihan yhtä huumaavaa kuin muistinkin ja kisan jälkeen alkoivat heti aikamoiset kuumotukset mahdollisista tulevista kisoista ja niihin osallistumisesta. Haaveenani olisi saada edes kerran jokin palkintosija.

Sunnuntai menikin sitten vähän stressittömämmissä merkeissä, onneksi. Pukeuduimme Avialan kanssa niihin hartiavoimilla väsättyihin Mawaru Penguindrum -cosseihin ja päivästä tulikin varsin muikea veljesvitsejä heitellessä. Etenkin narikassa oli hauskaa kun etsimme Pingviinirumpua matkatavaroiden joukosta.

Narikkapojat.
Poseerauspojat.
Jäljittäjäpojat. (Kuva by Esa Ala-Petäys)
Kanba-cossi oli päällä... ihan jepa. Tällä kertaa olin onnistunut laittamaan bindit mystisen hyvin, ne pysyivät koko päivän mutteivät puristaneet erityisen pahasti. Peruukki tosin oli ottanut damagea kuljetuksen aikana ja näytti minusta luvattoman pöhöttyneeltä vaikka yritinkin sitä vähän korjailla. Pitäisi varmaan vihdoin hommata peruukkipää... 

Ai joo. Pingurumpu-cossien valmistuksessa auttoi suuresti tämä kappale:



Yleisfiilikset Animeconista jäivät varsin positiivisiksi kaikesta siitä stressaamisesta huolimatta. Vaikka con muuten mukava olikin, yhden asian opin vähän kantapään kautta: ei_enää_ ikinä cosplaykisaa ja vänkäröintiä samalle conkerralle. Vänkärihommiin kannattaa myös valita aika simppeli, vähän hajoavia osia sisältävä cossi; Lottie oli ehkä hieman hankala puku vänkäröimiseen, minkä huomasin viimeistään nostellessani matkalaukkuja narikassa kun kultaisesta koristenauhasta roikkuva hopeinen ympyrähärpäke sanoi itsensä kirjaimellisesti irti (onneksi vasta kisan jälkeen). Seuraavaksi nokka kohti Traconia ja sen jälkeen Shiroconia, jota olen btw järjestämässä. Kaikki sinne! (Hävytöntä mainostamista mutta omapahan on blogini.)



keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Edistystä Animeconin suhteen, w00t

Hurrhurrderpderp. Animecon häämöttää kolmen päivän päässä ja jonkinlainen jännityshermostuspaniikki on onnistunut hiipimään niskaani. Kolmen päivän päästä cossien pitäisi olla täydessä tiptopkunnossa ja kisaesityksen hiottuna ja harjoiteltuna.

Ensimmäiseksi Lottiesta. Uudet linssit saapuivat tänään ja ilokseni pystyin toteamaan ne varsin kelvollisiksi, edes silmien oma väri ei näkynyt alta kuten olin pelännyt. Uudet linssit näyttivät vanhoja huomattavasti realistisimmilta, mutta olen nyt vähän sormi suussa sen kanssa onko tämä hyvä vaiko huono asia. Vanhat linssit kun olivat mielestäni juuri sopivan shokeeraavat Lottien mielipuolisia ilmeitä ajatellen. No, ei auta itkeä kun maito on jo maassa, pääasia että minulla on nyt linssit.


Paranneltu versio Lottien puvusta alkaa myös olla valmis, enää pitäisi vähän siistiä hametta ja viitan vinonauhoja. Eniten päänvaivaa on tuottanut -- luonnollisesti -- kisaesitys. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen joutunut moista väsäämään, ja fiilikset ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Päällimmäisenä niistä taitavat olla stressi ja perfektionismi; tänään taoin esitystä kerta toisensa jälkeen veren maku suussa ja takaraivossa ajatus "vielä vähän paremmin/nopeammin/sujuvammin/ilmeikkäämmin!". Mielessäni pyörivät jatkuvasti kuvat takaperinvoltteja heittelevistä ja jättimäisten proppien kanssa taiteilevista kanssakisaajista ja välillä olo tuntuu varsin mitättömältä. Lottiella ei edes ole mitään proppia jonka olisin voinut väsätä kisaa varten. Odottelen jännityksellä miten esitykseni luonnistuu lavalla, sillä olen joutunut harjoittelemaan sitä varsin pienessä tilassa (musiikkikeskuksen lava > rivitaloasunnon täpötäysi olohuone). Onneksi kyseinen lava sentään on kutakuinkin tuttu.

Sitten sananen toisesta Animecon-cossistani eli Kanbasta. Aloitimme Takakuran veljesten väsäämisen Avialan (Hollyn) kanssa muka hyvissä ajoin, mutta silti pukujen kanssa meinasi tulla (ja tulikin) kova kiire. Herrainkaulus -- ah, tuo ikiaikainen viholliseni! -- väsättiin tällä kertaa aivan oikeaoppisesti alusta asti ja siihen paloikin sitten tuhottomasti aikaa. En ole varmasti ikinä työstänyt yhtä takkia näin kauan, mutta no, ainakin lopputulos näyttää varsin hyvältä. Siitä ei tosin ole kuvia luvassa ennen Animecon-jälkiraporttia, haa haa haa. Kanban univormua väsätessä varmistuin jälleen eräästä asiasta, nimittäin siitä että en kyllä tee vähään aikaan yhtäkään vaatekappaletta joka sisältää herrainkauluksen. ajkslfakegla.



Siis vähänkö ollaan tr00-cossaajia, maalataan napitkin itse.
 Vaatekappaleiden valmistuttua oli luvassa peruukin stailaus, jonka hoidin alta pois tänään.

Ennen... (näytän ihan W.i.t.c.h:n Williltä, btw)
...ja jälkeen.
Lopputulos näyttää varsin hyvältä ottaen huomioon sen, että kaikki peruukinstailausoperaationi tapahtuvat ylhäisessä yksinäisyydessä vessan peilin edessä vailla kynsisaksia ja hiuslakkaa kummempia apuvälineitä. Peruukin kuljetus ehjänä coniin tulee olemaan varsin jännittävä kokemus, mutta onneksi hiuslakka on keksitty.

Näin tällä kertaa. Huomenna kutsuvat vielä työt, mutta sen jälkeen aion käyttää vapaa-aikani enemmän tai vähemmän tehokkaasti kisaesityksen hiomiseen. Animeconissa (toivottavasti) nähtäillään!

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Piilolinssipaniikki ja muita fiiliksiä Animeconiin liittyen

Olen aaseista aasein. Hirnun unissani. (Lainaus Mary Hoganin kirjasta "Ihan kivat kasvot".) Olen nimittäin ilmeisesti onnistunut hävittämään Lottie-piilolinssit näin kahta viikkoa ennen Animeconin cossikisaa. Viimeksi näin ne kirjahyllyni päällä, ja ihan kyseisen hyllyn vieressä kököttää roskakori johon vaihdoin pussin muutama päivä sitten.

Arvatkaapas kenen luona roska-auto vieraili aiemmin tänään.

(Viiden pisteen vihje: kyseinen henkilö on blogisti, käänsi äsken suurinpiirtein koko talon ylösalaisin ja hakkaa tällä hetkellä (kuvainnollisesti) päätä seinään.)


Kauniit, ylihinnoitellut piilolinssini. Yhyhy. Ne olivat Lottielle lähes täydelliset eivätkä edes kirvelleet silmiä.

Uusiin samanlaisiin minulla ei oikein olisi varaa (ja tuntuisihan se 70 euron maksaminen kaksista täysin samanlaisista piilolinsseistä aika suolaiselta), eikä Youknowit.comistakaan ehdi tilaamaan kun Paypal-tilillä ei ole tarpeeksi rahaa ja rahan siirtyminen tilille + linssien toimitus Suomeen veisi niin paljon aikaa etteivät linsit ehtisi ajoissa Animeconiin. Ainoa vaihtoehto näyttäisi tällä hetkellä olevan näiden linssien tilaaminen. Jos muistan ihan oikein, nuo olivat toinen vaihtoehto alkuperäisiksi Lottie-linsseiksi. Eiväthän ne ihan samanmoiset ole, mutta kelpaisivat varmasti. Jos en löydä alkuperäisiä mistään (mikä on hyvin, hyvin todennäköistä) joudun tilaamaan nuo. ggkgkgjlgajlagkgajkk. Olen parannellut tässä Lottieta vähän muutenkin ja vielä on vaikka mitä tehtävää. Hupun kaulus pitäisi kiinnittää, korkokenkiin pitäisi varata rakkolaastari + pienennyssysteemi -viritelmä, itse pukuun täytyisi ommella parit nepparit lisää ja viitan kiinnityssysteemi pitäisi miettiä uudelleen. Kyllä minä noista pikku korjailuista vielä selviän, mutta kun Lottieta varten pitäisi myös väsätä uudet hansikkaat, mitä en todellakaan odota innolla.


Yksi asia on sentään Lottien suhteen kunnossa: sain nimittäin korjattua päällyshameen röyhelöt. Nehän ovat siis valkoista satiinia, joiden reunat käänsin tuplana siistin lopputuloksen saamiseksi. Desuconissa kuitenkin huomasin, että käännetyt reunat olivat kamalan paksut ja käänsivät välillä röyhelöt epäsiistin näköisesti. Niinpä leikkelin röyhelöiden reunoja vähän lyhyemmiksi ja ryhdyin uusiin siistimishommiin.


Tällä kertaa ompelukonetta ei tarvittu vaan poltin röyhelöiden reunat siisteiksi kynttilän avulla, sillä satiinihan sulaa lämmössä. Tätä metodia olen käyttänyt aiemmin satiinisten hiusnauhojen siistimisessä niin, etteivät nauhat purkaudu päistä. Varsin helppo ja hyväksi todettu menetelmä, ainoana miinuspuolena se että sormia piti jatkuvasti varoa. Suosittelen muillekin.

Tulinpa näemmä sitten samalla kertaa paljastaneeksi kisasuunnitelmani Animeconia varten, hoh. Lottiena olen siis menossa kisaamaan ja jonkinlaista esityksentynkääkin pitäisi väsätä. Tämä tuleekin olemaan ensimmäinen kerta kun osallistun yksin kisaan, jossa pitää väsätä puvun lisäksi myös kunnon esitys. Mainittu esitys on muotoutunut pääni sisällä lähes valmiiksi ja ääniraitakin on valmiina, vielä pitäisi vain saada kunnolla treenattua. Se kun on jäänyt vähän vähemmälle koska videopelit laiskuus kesätyöt ja yleinen häseltäminen. Olemme myös Hollyn kanssa väsänneet niska limassa Mawaru Penguindrum -cossejamme, jotka osoittautuivatkin mystisesti vaikeimmiksi kuin mitä olimme odottaneet. Tällä hetkellä meillä molemmilla on kasassa tuunatut kengät, kauluspaidat sekä puolivalmiit takit, minulla myös housut sillä Edgeworth-pökät sopivat mainiosti Kanban koulupukuun. Jäljellä on siis vielä liivien tekeminen, sopivien solmioiden etsiminen/väsääminen itse (?) sekä peruukkien stailaaminen. Paniikki alkaa hiipiä pikkuhiljaa niskaan, mutta ehkä tästä selvitään ja vielä ajoissa. Toivossa on hyvä elää, sanoi kirppukin.