lauantai 24. syyskuuta 2011

Animenaisten cossaaminen ja ulkonäköpaineet







Mikä yhdistää Mia Feyta, Blue Rosea, Mami Tomoeta ja Melonaa? Vastaukseksi ei riitä "tissit" tai "ne on kuumia animubeibejä", vaikka kumpikin kyllä pitää paikkansa. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ansaitsee seuraavanlaisella vastauksella: "Ne ovat hahmoja joita Paha sotaherra haluaisi cospata mutta ei voi." (Okei, Melonan cossaamista olen miettinyt lähinnä trollausmielessä enkä kovinkaan vakavissani.)

Suurin ongelma näiden asujen kanssa ei tällä kertaa ole propit tahi vaatteet. Ehei, tällä kertaa kiikastaa sellaisesta kaikille varsin tutusta sanasta kuin "läski". Ja nyt en tarkoita adjektiivia vaan substantiivia, sillä tämän postauksen ideana ei ole "Yhyy olen läski enkä voi ikuna cossata mitään!!11"-itku vaan tosiasioiden pohtiminen. On nimittäin fakta että kehoni on luotu keräämään läskiä ihon alle, söinpä miten paljon hyvänsä. En ole varsinaisesti lihava (painoindeksi heiluu normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla) mutta keräämäni energia vain tuppaa varastoitumaan reisiin, takamukseen ja selkään eli juuri niihin alueisiin joita ihanat animetytsyt niin mielellään esittelevät. Entisaikoina olisin selvinnyt hengissä nälänhädästä laiheliinien kupsahdellessa mökkeihinsä ja luoliinsa; nykyään olen median naiskuvaan verrattuna epänormaalin kokoinen ja elämäntapamuutoksen tarpeessa. Ja koska median naiskuvan mallia ihannoidaan myös cosplaymaailmassa, en kuulu sielläkään niihin kaikista kuumimpiin beibeihin. 

Olen yksi niistä, joiden täytyy ankarasti miettiä voinko cossata sitä ja sitä hahmoa ilman että näytän lihapullalta, suurin osa anime- ja mangahahmoista kun ei ole läskiä nähnytkään (ellei sitten siinä voipallomonsterissa joka piestiin taikamiekalla jaksossa 13). Animenaisten  vartalot eivät piittaa tuon taivaallista realistisuuden asettamista rajoista, sillä kaikki heidän ruoasta saamansa energia tuntuu mystisesti varastoituvan ainoastaan tisseihin ja peppuun. Cossaapa siinä uskottavasti sitten.
 
Päätä isommat tissit, pikkuruinen vyötärö ja leveä lantio. YEAH.
Ah Hancock, taas yksi hahmo jonka cossaamisesta olen haaveillut mutta jota tuskin tulen cossaamaan. Fanipoikien suosikkihahmoiksi pukeutumisessa nimittäin on suuri torjutuksi ja nolatuksi tulemisen vaara. Mitä enemmän jotain hahmoa cossataan, sitä tarkemmin syynätään onko cossi hyvä vaiko ei. Ne, joille vanhempien geeniyhdistelmä ja/tai Photoshop ei ole luonut pienenpientä vyötäröä ja kiinteää takamusta, päätyvät kuvalautojen feilausketjuihin ja heitä kohti viskotaan virtuaalisia harppuunoita. Sota on julma ja ratsuväki raaka. Tämä aiheuttaa sen, että suurin osa vähän paljastavammin pukeutuvien hahmojen cossaamista koskevista haaveistani kaatuu ajatukseen "ei miusta olisi siihen, nauraisivat vain". Tosin rehellisesti sanottuna tuskin viihtyisinkään missään sellaisessa cossissa, jossa kankaan määrä häviää paljaan ihon määrälle ("Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista", ajattelevat tämän kirjoituksen lukijat nyt). Jokainen cossaaja tarvitsee rahtusen verran itsesensuuria ja sen puutteella voi olla kauhistuttavat seuraukset. En rupea linkkaamaan kuvia, mutta jokainen animuharrastaja on varmasti nähnyt netissä vähintään yhden kuvan jossa keikistelee cosplayeri, joka kuvittelee selvästi olevansa conin kuumin kissa mutta joka onnistuu herättämään katsojassa ainoastaan myötähäpeää.    

Isot rinnat minulle on sentään siunaantunut ja sen takia animunaisten cossaaminen ei ole osaltani ihan toivotonta. Oman kroppani kehitystä on kuitenkin kontrolloinut sellainen asia kuin realismi, ja niinpä sitä pyöreyttä on kertynyt muuallekin kuin ns. "sallittuihin" kohtiin. Reiteni ovat allergiset minihameille ja -shortseille vaikka haluaisinkin moisia pitää. Jalkojeni lihakset ovat vuosien varrella ja nyt jo unholaan jääneiden urheiluharrastusen avulla vahvistuneet ja keränneet sitten murrosiän myllerryksessä ympärilleen aikamoisen eristekerroksen. Sellaisilla pökkelöillä ei kanneta ylpeänä pikkuruisen pientä minihamosta -- asia jonka tajusin kunnolla vasta cossattuani minihameista hahmoa Desucon 2009:ssä. Hyrr. Sen jälkeen siirryinkin sitten cossimaan vähän peittävämmin pukeutuvia hahmoja, lähinnä miehiä. Säännön vahvistavan poikkeuksen tein kuitenkin Desuconissa 2011 (minihameet ja Desucon näköjään kuuluvat yhteen!) kun cossailin Uminekon Shannonia.
Siellähän ne vilkkuvat.
Shannon on hyvä esimerkki tissibeibestä jonka pystyn vetämään oksennusreaktiota aiheuttamatta. Kyseessä ei ole mikään suolatikku vaan oikeasti muodokas hahmo, ja pukukin on reisihalkiosta huolimatta melkoisen peittävä ja sen alle saa puettua vaikka minkälaisia kiinteytyssysteemejä (itse tosin käytin vain sukkahousuja mutta korsettikin oli käväissyt mielessä). Shannon on yksi niistä harvoista cosseistani joihin oikeasti olen tyytyväinen ja joissa näytän peräti hyvältä.

Ilmeisesti pystyn siis olemaan ihan uskottava animubeibe mikäli kyseessä on hahmo jolla on A) suht peittävät mutta silti muotoja imartelevat vaatteet ja B) ruumiinrakenne joka muistuttaa omaani. Ei mikään helppo yhdistelmä, mutta sellaisiakin onneksi löytyy. Tulevien cossien listaltani löytyvä Tsunade onkin yksi niistä. Saan ihan rauhassa olla pehmeä ja pyöreä kun kerran cossaan isotissistä hahmoa, joka on jo kauan sitten jättänyt teini-iän luisevat pohkeet ja pikkuruiset vyötäröt taakseen. 




Niin että ähä ähä vaan, media ja kaikkitietävät anonit. Jatkan hyvännäköisten animenaisten cossaamista siitä huolimatta että söin äsken kaksi palaa pannukakkua vaniljajäätelön kera.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Typerän vinisijän typerä ranttaus typerään cosplayhin liittyvistä typeristä alemmuuskomplekseista

Tämäntasoinen cossaaja törmää tuon tuosta pukuilijoihin joiden luomukset saavat leuan valahtamaan jalkoihin asti. Tylliä pursuilevat vannehameet, taidokkaat bootcoverit, koristeelliset haarniskat ja autenttisen näköisiksi stailatut peruukit ovat jotain mitä en vain voi olla ihastelematta -- ja samalla kadehtimatta. Olen helposti kateelliseksi tulevaa sorttia ja tunnen itseni todella helposti muita huonommaksi lukuisissa eri asioissa, joista cosplay on tietenkin yksi. Olen vasta viime aikoina oppinut ompelemaan siistejä ja suht hyvännäköisiä perusvaatteita, mikä on aika iso saavutus kun ottaa huomioon sen että vihasin koulun käsityötunteja ja ettei yksikään sukulaiseni ole haka ompelussa. Sitten asteleen coniin yhdessä monista miestenpuvuistani ja törmään heti kermakakkumekkoihin ja miehisen kokoisia miekkoja heiluttaviin lihaskimppucossaajiin -- tai mikä pahempaa, omaan cossiini mutta paremmin toteutettuna. Sellaisina hetkinä sitä tuntee itsensä kovin mitättömäksi.

"Miten se on tuonkin pyssyn tehnyt, asehan on tyyppiä itseään isompi! Entäs tuo haarniska sitten, sehän näyttää ihan oikealta teräkseltä. Mitääää..." Olen cossannut vuodesta 2006 lähtien eikä minulle ole vieläkään valjennut miten softiksesta, vanerista tai vaahtomuovista taiteillaan elämää suurempia ja aidonnäköisiä proppeja. Miten sellaista muka oppii? Tuskin on olemassa opaskirjaa, joka neuvoo että "ensin tehdään Cernitistä mallikappale, jonka avulla sitten tehdään ihan normaalista eristyssilikonista muotti, johon sitten valetaan kipsiä" (adreenan kommentti Anikin proppiketjusta). Jos ei ole eläessään koskenut softikseen niin kuinka siitä muka osaisi tehtailla koristeellisen panssarin päällyksen? Yksinkertaisesti: ei mitenkään. Se ärsyttää ja harmittaa. Kyllähän minäkin veistelisin vaikka minkä näköisiä taikasauvoja ja asereplikoita jos vain osaisin.

Kikuri-himen teko houkuttelisi, mutta nuo propit...
Teinpä pukuni miten hyvänsä, aina on joku joka tekee sen vielä paremmin. Se on vain fakta joka on hyväksyttävä. Taitoni eivät ole -- ja tuskin tulevat koskaan olemaankaan -- niin hyvät että saisin jonkun luopumaan cossisuunnitelmistaan siksi että olisin tehnyt kyseisen cossin lähes täydellisesti. Ei auta muu kuin yrittää sinnikkäästi kehittyä taitavammaksi. Tavoitteenani on siirtyä pikkuhiljaa aina vähän vaikeampiin pukuihin jotta oppisin uusia asioita. Menetelmä on ainakin tähän mennessä osoittautunut varsin toimivaksi -- tein viime kesänä ensimmäiset bootcoverini sekä itseni pituisen propin, mihin en tosiaankaan olisi pystynyt esim. vuonna 2008. Eli hiljaa hyvä tulee!

torstai 15. syyskuuta 2011

Materiaaleja metsästämässä

Desucon Frostbite on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta olen (tavalliseen tapaani) jo nyt liikkeellä cossien suhteen. Tällä hetkellä työn alla ovat Frostbite-pukuni eli Klavier ja Hariti.



Klavierista on valmiina kauluspaita, muokkaamaton peruukki, kengät ja keskeneräinen takki. Haritista taas on koossa peruukki sekä vauvaproppi (...mikä sana). Seuraavaksi pitäisi tehdä Haritin viitta sekä Klavierin pöksyt. Ennen kuin voin ostaa kankaita, on mietittävä muutamaa seikkaa. Ensinnäkin on se että mistä materiaaleista nuo puvunosat koostuvat. Klavierin mustat housut ovat todennäköisesti nahkaa, sillä kyseessähän on rokkitähti ja jokainen tietää että rokkitähdet ja nahka kuuluvat yhteen. Unf. Haritin viitan kangas taas vaikuttaa ohuelta ja pehmeästi laskeutuvalta, luultavasti viskoosilta tai silkiltä. Kuten kuvasta näkyy niin siinä on myös kiiltoa. Väri on hieman arvoituksellinen, en oikein osaa päättää onko se vaaleanvioletti vai vaaleanpunainen. Ehkä jokin siltä väliltä olisi paras vaihtoehto. Tällaisia yhdistelmiä siis tarvitsisin.

..Hahaha, arvatkaapa kaksi kertaa löytyykö sellaisia tällaisen pikkukaupungin Eurokankaasta. Käytyäni siellä tänään huomasin ettei oikeanlaisia kankaita löytynyt mistään. Mustan tekonahan puuttuminen antoi taas uuden tekosyyn lykätä housujen ompelemista. Tekonahka nimittäin on sairaan kallista (paikallisessa Eurokankaassa hinta taisi olla 26 euroa metri), minkä ansiosta olen epätoivoisesti kyyläillyt kaupungin kirpputoreja siinä toivossa että löytäisin valmiit, juuri oikean kokoiset nahkahousut. Ei todennäköisesti tule onnistumaan ihan heti. Näin ollen minulla on ongelma. Haluanko oikeasti törsätä abouttiarallaa 40 euroa pöksyihin jotka eivät edes aivan välttämättä ole nahkahousut? Todennäköisesti ne kyllä ovat sitä, mutta asiasta ei voi mennä täysin takuuseen koska Ace Attorneyssa puhuvat päät eikä housut. Köh. Tällä hetkellä houkuttelevin vaihtoehto näyttää sellaiselta että kaivan kaapista tavalliset mustat housut, käytän niitä ja säästän pitkän pennin. 

...
Kuulen jo korvissani perfektionistipukuilijoiden epäuskoiset äännähdykset. "Mitäh, tämä tyyppi ei piittaa materiaaleista tai realistisuudesta ollenkaan! Ei tuolla menolla voi ikinä tehdä hyvää cossipukua." Kiitos tästä, tiedän kyllä että oikeat materiaalit ovat pukuilun a ja o. Halpissatiinista ei saa uskottavaa sotilasunivormua eikä peruspuuvillasta kunnollista Organisation XIII-kaapua. Tässä tilanteessa raja on kuitenkin häilyvämpi. Lähdekuvan mukaan Klavierilla on mustat housut joissa on aavistuksen verran kiiltoa. Siinä kaikki. Housut näyttävät mustilta eikä niiden materiaalista voi päätellä oikein mitään. Tietenkin kun otetaan huomioon hahmon rokkitähtitausta, nahka voisi olla hyvä vaihtoehto. Mutta hei, tyypin kauluspaidassakin on havaittavissa hienoista kiiltoa ja se tuskin on valmistettu nahasta. Alan yhä enemmän ja enemmän kallistua arkihousujeni kannalle. En ole niin perfektionisti että tuhlaisin 30-40 euroa housuihin jotka saattavat olla nahkaa tai sitten ei. Sitä paitsi kiinnostaakko ketään oikeasti onko jalassani nahkapöksyt vaiko ei? Eikö kokonaisvaikutelman pitäisi olla yksittäistä materiaalivalintaa tärkeämpi? En sentään ole aikeissa tehdä Klavierille housuja vakosametista tai morsiussatiinista.

Jouduin valinnan eteen myös Haritin viittakangasta metsästäessäni. Kotikaupunkini Eurokankaan parhaimmat vaihtoehdot olivat liian tumma mutta kauniisti laskeutuva ja materiaaliltaan hyvin sopiva viskoosi sekä oikeanvärinen mutta liian jämäkkä morsiussatiini. Minun, cosplayerin, pitäisi siis päättää onko puvussa tärkeämpää materiaali vaiko oikea väri. Oma suosikkini noista kahdesta oli viskoosi; se laskeutui nätisti ja tuntui siltä kuin olin ajatellutkin. Haritin viitan kuuluu laskeutua pehmeästi, kauniisti ja naisellisesti. Se ei saa olla jäykkä tahi raskas. Viskoosi oli tähän tehtävään täydellinen, mutta värin puolesta se reputti kokeen.
Tämmöinen se suurinpiirtein oli.

Satiini taas oli värinsä puolesta täydellinen mutta oli muuten liian kiiltävää ja jämähtänyttä. Ellen löydä lähikaupunkien Eurokankaista parempia vaihtoehtoja, on minun otettava jompikumpi näistä.


Huoh. Miksi pukujen tekemiseen liittyy aina näin paljon valintoja?

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Stereotypes, stereotypes everywhere part 2

Joo. Innostuin ja päätin kirjoittaa pari karikatyyrimäistä kuvausta ensimmäiseen stereotyyppipostaukseeni liittyen. Tällaisia tyyppejä ainakin minä olen bongaavinani coneista ja Suomen animeskenestä yleensäkin.

Nämä kuvaukset on kirjoitettu huumorimielessä ja niiden tarkoitus on viihdyttää, ei kuvata jotain tiettyä henkilöä tai loukata. Kyllä te tiedätte.

Viljo - vanhemman polven harrastaja
Kun Viljo oli nuori, animea ei voinut ladata Animeasta tai katsoa laillisesti Crunchyrollista. Ei, Viljo ja kaverit tapittivat silmät pyöreinä suomeksi dubattua Hopeanuolta VHS-nauhoilta ja lainailivat niitä kavereilleen. Nykyään Viljo seuraa ahkerasti kauden uusia sarjoja ja pitää mm. sellaisista tekeleistä kuin Macross, Tengen Toppa Gurren Lagann, Ghost in the Shell ja Puella Magi Madoka Magica. Viljosta on kivaa analysoida kavereidensa kanssa eri sarjoja ja löytää Chi's Sweet Homestakin jonkun filosofisen merkityksen. Vapaa-ajalla Viljo osallistuu jonkun animeyhdistyksen kokouksiin ja pitää ahkerasti asiallista animeblogia. Coneissa häntä kiinnostavat cosplaykisojen ja FFFightien sijaan kunniavieraat, yksittäisiin sarjoihin keskittyvät luennot ja K-18-ohjelma. Viljolla on kaunis tyttöystävä, mutta siitä huolimatta hänen sydämensä sykkii myös Mikurulle ja Yokolle.

Eevi - ei saa nimittää elitistiksi
Eevin mielestä cosplay on Very Serious Business. Puvun pitää olla just eikä melkein. Eevi uhraa paljon aikaa, rahaa ja vaivaa pukuihinsa ja onkin voittanut useita kisapalkintoja. Myös tuomarin kunniatehtävä on Eeville tuttu. Eevi pitää lähinnä sellaisista sarjoista joista voi bongata paljon haastavia pukuja, kuten esimerkiksi Trinity Bloodista, Persona 4:stä ja Final Fantasysta. Vaatteiden lisäksi myös propit onnistuvat tältä tytöltä käden käänteessä. Eeviä on onnistanut geeniarpajaisissa ja hän voi kasvojensa ja vartalonsa puolesta cossia uskottavasti niin Lelouchia kuin Yokoakin. Tämän ovat huomanneet myös animeskenen miehet ja Eevi onkin valinnut lukuisten ihailijoidensa joukosta ihanan poikaystävän. Conrakennuksen edustalla ilakoivat sokerihumalaiset teinit ovat tälle tytölle kauhistus eikä hän peitä inhoaan heitä kohtaan. Eevi ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää miten joku kehtaa väittää cosplayksi kirpparilta ostetun vääränvärisen takin, farkkujen ja kiiltelevän tiimariperuukin yhdistelmää.

Nuutti - nuorenahan se on aloitettava
Nuutti on vielä ala-asteella mutta pääsee silti ympäri Suomea oleviin animetapahtumiin joko isosiskonsa tai koko perheen mukana. Anime on hänestä tosi siistiä mutta elämään mahtuu myös urheilua ja erilaisia kerhoja. Isosiskon avulla Nuutti on päässyt cossaamaan lempihahmojaan Hopeanuolesta, Kingdom Heartsista ja Fullmetal Alchemistista. Hän ei vielä tunne termejä "pusupiiri", "elitisti" tai "halpissatiini" vaan nauttii siitä että saa leikkiä sankariaan ja katsella conissa ympärilleen. Myyntipöytäsali on Nuutin lempikohde. Hän viettää paljon aikaa Urumin ja Sangatsu Mangan myyntipöydillä ja haaveilee mangapokkareista ja pehmoleluista joihin viikkorahat eivät kuitenkaan riitä.

Fabian - feimi mikä feimi
Fabian on jokaisen otakutytön unelma: komea nuori mies, joka harrastaa cosplayta. Tämän lisäksi Fabian on symppis ja seurallinen ja tykkää esiintyä. FFFightit ja cossikisat ovat tälle jätkälle tuttuja juttuja, ja niiden kautta hän onkin noussut tunnetuksi Suomen animupiireissä. Tyttöjen ihailu on suunnatonta ja vientiä riittää. Fabian tykkää pelailla fantasia- ja taistelupelejä kuten Kingdom Heartsia ja Final Fantasyita sekä seurata shounen-sarjoja kuten One Pieceä. Hänen valitsemansa hahmot ovat usein cooleja ja timmejä kaunispoikia joilla on miehekkään kokoiset miekat. Myös länsimaiset ja omat hahmot ansaitsevat muutaman cossauskerran. Propinteko sujuu kuin vettä vain, tykkäsihän Fabian koulussa kovasti puukässästä. Ompelukoneen edessä istuminen taas on vähän haasteellisempaa, mutta onneksi Fabianilla on apua käytettävissä. Pukujen taso on yleensä melkoisen korkea. Tästä kaikesta huolimatta Fabianilla ei kuitenkaan ole noussut maine päähän vaan hän pysyy samanlaisena mukavana naapurinpoikana kuin alunperin olikin.

Manu - melkein kuin kliseinen miespäähenkilö
Manu ei paistattele tyttöjen suosiossa kuten Fabian. Ehei. Manu ei ikimaailmassa uskaltautuisi lavalle tai pyytämään tyttöä ulos. Perusluonteeltaan hän on kiltti ja ujo ja on tottunut seuraamaan tapahtumia sivusta. Animuharrastus on Manulle tärkeä muttei hän pidä siitä kovaa meteliä. Hän seuraa mielellään ihmissuhde- ja haaremisarjoja kuten OreImoa, Love Hinaa ja Kimagure Orange Roadia ja samaistuu helposti niiden päähenkilöihin. Tytöt ovat kiinnostavia ja ihailtavia mutta niille puhuminen taas.. ei. Coniin lähtiessään Manu pukee ylleen kissankorvat ja animetytön kuvalla varustetun T-paidan ja suuntaa heti ovien auettua myyntipöytäsaliin. Viehättäviä tyttöcossaajia hän katselee kaukaa ja rohkenee ehkä ottamaan muutaman salakuvan kännykkäkamerallaan. Virallista FFFightia seuratessaan Manu haaveilee salaa olevansa yhtä hauska ja rohkea kuin lavalla keikkuvat tyypit.

Petra - pikkuernuksikin kutsuttu
Petra on 13-16-vuotias tyttönen jonka mielestä conit, cosplay ja halit ovat parasta maailmassa. Petran lempisarjoja ovat muun muassa Kingdom Hearts, Hetalia ja Naruto ja hänellä on paljon samoja sarjoja fanittavia kavereita. Coneissa Petra ja kaverit eivät tuhlaa aikaansa asiaohjelmiin vaan hengaavat mieluummin conrakennuksen edustalta löytyvässä puistossa (tai jos sellaista ei ole niin pelkällä asfaltilla). Siellä he sitten leikkivät seuraleikkejä, syövät Pockyja, pitävät random-fighteja ja ennen kaikkea pitävät kovaa meteliä. Virka-asuna conissa Petralla on joko kigurumi, Backstreet-vaatteet tai vähän sinnepäin -meiningillä tehty cosplaypuku. Hänestä animeharrastuksen on tarkoitus olla hauskaa eikä ymmärrä niitä jotka eivät cossaa tai istuvat coneissa "vain" kuuntelemassa puheohjelmaa. Vanhemmat harrastajat tuppaavat suhtautumaan Petraan ja tämän kavereihin tympeästi ja nimittävät heitä häijysti pikkuernuiksi jotka pitäisi poistaa Suomen animetapahtumista kokonaan.

Minna - musiikki ain mielessäin
Minnaa eivät coneissa kiinnosta cosplay ja animeohjelma. Ehei. Hän tulee sinne kollaamaan ernuvaate- ja j-musiikki-myyntipöydät ja tapaamaan hengenheimolaisiaan. Minna fanittaa täpönä Gacktia, Muccuja ja Dir en greytä eikä voi käsittää miten joku voi rokkijumalan sijasta kuolata kaksiulotteisten hahmojen perään. Cossaamaan Minna ei rupea vaan pukeutuu joko ernuvaatteisiin, bändipaitaan, kigurumiin tai jonkun japanilaisen katutyylin mukaan. Tosin joskus mielessä käväisee nopea ajatus Versailles'n Jasmine Youksi pukeutumisesta. Hakaneulat ja pinssit laukusta roikkuen Minna ja muut j-musiikin ystävät vaeltavat ympäri conaluetta puhuen siitä mitä viime keikalla tapahtui ja miksei Gackt suostu tulemaan Suomeen.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Cöniräpörtti Träcönistä

Joooooo. Sinne se meni ja nyt postaan nettiin conraportin niin kuin suurin osa muistakin Traconissa olleista bloginpitäjistä. Köhöhöh.

Mutta joo. Hieno con on hieno, ja Tracon oli hieno con. Omalta osaltani tapahtuma meni lähinnä osteluksi, syömiseksi ja hengaamiseksi; ohjelmapuolelta kävin vain Hopeanuoli-musikaalissa, cosplaydeitissä sekä Hopeanuoli Suomessa - luennolla. Suunnitelmissa oli myös nähdä se historiallisten pukujen tekemiseen keskittyvä luento, mutta olin siihen aikaan vasta tullut coniin ja halusin rauhassa katsella ympärilleni. Sniff. Rahaa paloi enemmän kuin olisi saanut, mutta minkäs teet kun ruoka on kallista ja Fennica Comicsin pöydältä löytyy se etsimäsi mangapokkari. Mangahyllyäni kartuttamaan saapuivat siis Pandora Hearts 3, Pleasure Dome -niminen (keskitasoinen) yaoimanga sekä A Bride's Story 1, joka sattuu olemaan juuri tuo himoitsemani mangapokkari. 17 euroa on paljon, mutta julkaisukin oli kyllä laadukas.

Cossisuunnitelmissa oli aluksi Shizuo ja timeskip!Simon, mutta Gurren Lagann -ryhmiksen peruunnuttua jälleen olin sitten Shizuona molemmat päivät. Omassa kamerassani ei ole mitään kunnon kuvia puvustani, mutta toisaalta niitä minulla on jo aiemmista tapahtumista. tamuki cossasi Izayaa ja meno oli aika muikeaa. Meistä otettiin paljon kuvia eikä niitä pelättyjä kuolaavia ja pussaamaan käskeviä fanityttöjä onneksi näkynyt. Shizuona olin sitten cosplaydeitissäkin, tällä kertaa seuranhakijan sijaan vastaajana. Miestä ei tarttunut mukaan tällä(kään) kertaa, siitä piti huolen aivan loistavasti rooliinsa eläytynyt Zoro. Cosplayn taso yleisesti oli melkoisen hyvä, tosin pukuilijoita tuntui olevan tavallisissa vaatteissa liikkuviin ihmisiin verrattuna jotenkin vähemmän. Siitä huolimatta tuli bongailtua muutama ehdottomasti valokuvauksen arvoinen puku, mm. Neyla ja Carmelita Sly kakkosesta, DRRR!!:n Celty sekä One Piecen Arlong, josta en valitettavasti saanut kuvaa. Huomaa kyllä että olen kasvanut ulos Hetalia-fandomista, tunsin nimittäin pienoisia inhon väristyksiä aina nähdessäni kiljuvan hetalistiryppään. Onneksi Sorsapuiston raunioiden kautta ei ollut pakko kulkea.

Henkivartijatkin tarvitsevat välillä roskaruokaa.

Se Traconista, nyt katse tulevaisuuteen. Minulla oli jo kaikki loppuvuoden puvut mukavasti päätettyinä kunnes äkkäsin jälleen uuden Persona 4 -cossin jonka haluan toteuttaa. Kyseessä on siis Hariti-niminen Persona. Ajattelin sitä ehkä Frostbiteen, joten Klavierin tai Yukikon on väistyttävä tieltä..! Koko silmän keltaiseksi värjääviä piilolinssejä taitaa olla mahdotonta löytää, joten on toivottava ettei kukaan syö minua harmaiden silmieni tähden.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Stereotypes, stereotypes everywhere

Huomenna on Tracon. Roolipeliluonteensa lisäksi Tracon on myös animetapahtuma ja sieltä löytynevät siis tavalliset animetapahtuman ongelmat. Moni harrastaja varmasti kauhistelee jo etukäteen "yhtä conin suurimmista riesoista". Kyse on tietenkin niin kutsutuista pikkuernuista.

Jos olisin tyhmä ihminen, sanoisin että vihaan pikkuernuja. Mutta koska olen (tai leikin olevani) fiksu ihminen, sanon että vihaan huonoa käytöstä. Itse asiassa mietin juuri ennen tämän blogipostauksen kirjoittamista sitä miten ärsyttäviä pikkuernut ovat, kunnes tajusin miten ahdasmielistä on leimata ennakkoluulojen perusteella suuri joukko ihmisiä täysin samanlaisiksi ja ärsyttäviksi. En kannata rasismia joten miksi kannattaisin animeharrastajien välistä syrjintääkään? Nyt olen sitä mieltä, että en vihaa 12-15-vuotiaita japaniharrastajatyttöjä jotka pukeutuvat Backstreetin vaatteisiin ja kulkevat hakaneulat ja Hello Kittyt laukuista riippuen. Vihaan sellaisia henkilöitä jotka tukkivat conrakennuksen käytävät panoringeillään, kiljuvat kuin syötävät ja glomppaavat pahaa aavistamattomia pukuilijoita koska nämä sattuvat cossaamaan heidän lempihahmoaan, joka on "reipattava uke". Siis sellaisia henkilöitä jotka eivät piittaa muusta kuin itsestään ja siitä että heillä on hauskaa. Tällainen persoona ei aivan välttämättä ole 12-15-vuotias melko tuore animuharrastaja eikä pakosti edes tyttö -- joskin on myönnettävä että kuvailemani käytös on yleisempää teinityttöjen kuin karvaisten setien keskuudessa. Ei silti ole oikein leimata kaikkia tietyn ikäisiä harrastajia pikkuernuiksi. Silloin tällöin vastaan tuleekin yksilöitä jotka pistävät hanttiin ja haluavat tehdä hyvin selväksi, etteivät iästään ja kiinnostuksenkohteistaan huolimatta ole pikkuernuja. Heitä vanhempien harrastajien yleistäminen selvästi ärsyttää ja ehkä loukkaakin.

Ei näin.
Se, että joku on 13-v tai tykkää katsoa Hetaliaa ja kuunnella An Cafea, ei tietenkään tee hänestä automaattisesti sokerihumalassa hihhuloivaa ja muita "reippaavaa" idioottia jota vanhemmat harrastajat katsovat inhoten. Kyseessähän voi olla vaikka kuinka fiksu ja kohtelias tyyppi joka tulee Desuconiin kuuntelemaan ohjelmaa eikä kuivapanemaan organisaatiolaisia Metsähallin nurkassa. Näin kuitenkin on tapana päätellä ilman sen kummempia miettimisiä, suurin osa coneissa riehuvista rauhanhäiritsijöistä kun tuppaa sopimaan tuohon yläasteikäisen ernutytön stereotypiaan. En ole itsekään täysin puhdas pulmunen. Ihmisellä on aina ollut tarve lajitella asioita ryhmiin ja se tarve näkyy myös animeharrastajien maailmassa. En varmasti ole ainoa joka on joskus coneissa kierrellessään havainnut "pikkuernujen" lisäksi mm. "kyynisiä setiä", "nörttipoikia" ja "cosplayelitistejä" (joista ei oikeasti edes saa käyttää termiä ''elitisti''). Jos olisin pelkän tarkkailun sijaan tutustunut paremmin johonkin heistä olisin voinut huomata ettei kyseisen tyypin luonne vastannutkaan yhtään sitä mitä olin ajatellut.

Ketään ei siis saisi syrjiä, mutta huonon käytöksen kohdalla olen armoton. Olitpa sitten sokerihumalainen teinityttö tai Mikuru-halityynyä kanniskeleva vanha setä, olet viholliseni mikäli et ajattele lainkaan muita conkävijöitä.