Tästä postauksesta olisi tullut niin paljon parempi, jos olisin jaksanut vääntäytyä sitä kirjoittamaan silloin kuin idea siihen iski (eli eilen puolen kahdentoista aikaan, juuri kun olin käymässä nukkumaan). Mutta koska olen tunnollinen (?) opiskelija, päätin suosiolla odottaa aamuun. En enää ole täysin samassa mielentilassa, mutta kokeillaanpa onnistuiko minulta eilisten ajatusten punaisen langan tavoittaminen.
Katselin eilen vanhoja con- ja cossikuvia aina cosplayharrastukseni alkuajoilta (eli vuodelta 2007) asti. Ihan ensimmäisiä, vuonna 2006 väsättyjä kaappicossihirvityksiä ei niiden joukossa onneksi ollut, mutta ilman niitäkin tuli kuvamateriaalille facepalmailtua melkoisen paljon.
Paha sotaherra 13 vee, iloisena ekassa conissaan.
HYRRRR. Tämä oli vielä sitä aikaa, kun en ollut kuullutkaan meikkivoiteesta, imartelevista kuvakulmista tai poseeraamisesta. Coniin mentiin pitämään kivaa ja ostamaan animepehmoleluja. Muistoksi vaivalla väännetystä puvusta riitti yksi nopeasti kolmen megapikselin kameralla napsaistu kuva mummolan hämärässä eteisessä juuri ennen tapahtumaan lähtemistä. Tästäkin cossista sellainen otettiin, ja sitä en todellakaan ole laittamassa nettiin. Näytän siinä ihan lumipallon ja lahnan risteytykseltä, joka on itkenyt kajalinsa poskille. Toisaalta se kajalijuttu oli ihan cossiin kuuluva yksityiskohta, kuten näette.
Tästäkään tapauksesta ei ole valitettavasti kuin kaksi ja puoli vuotta. Elin aikakautta, jona itse ompelu oli mahdottomuus ja puvut koottiin muokatuista arkivaatteista. Olin niin häikäistynyt kuvassa näkyvästä, ihka ensimmäisestä Ebay-peruukistani, että en tajunnut sen olevan vääränmallinen ja -värinen cossiini. Olin tuohon aikaan vielä vähän sitä mieltä, että "jeejee kaikki cossaajat on kauniita jee" ja uskoin näyttäväni hyvältä minihameessa ja topissani. Lähdekuvien katselu oli taas sitten vähän niin ja näin.
Ja sitten koitti vuosi 2011. Tuolla lauseella perustelin sitä, miksen kaventanut Edgeworthin housuja Bakaconiin vaikka olisi pitänyt. Olin jo about puolentoista vuoden ajan ommellut itse cossini, oppinut meikkaamaan edes jotenkuten ja tajunnut, että Punanaamio-peruukit eivät ole kivoja ja halpoja vaan karmivia ja laatuunsa nähden kalliita. Sen sijaan mukaani oli tarttunut eräs erittäin huono tapa, josta en ole vieläkään päässyt eroon: minulla on tapana tehdä puvuista vähän liian isoja ja kaventaa niitä sitten cossinteon loppuvaiheessa. Todennäköisesti tämä johtuu siitä, että arvioin itseni suuremmaksi kuin mitä olenkaan. Lisäksi alitajunnassani kummittelevat ne kerrat, joina olen tehnyt vaatteesta vähän liian pienen eikä se sitten ole mahtunut päälleni ja edessä on ollut uusi kankaanostoreissu. Kieltämättä olen välttynyt tältä pelaamalla varman päälle, mutta samalla olen tehnyt sellaisia pukuja, joiden istuvuus on vähän niin ja näin. Haritin kaapua väsätessäni uskoin jo päässeeni eroon tästä tavasta, mutta sitten vilkaisin Tomin puvun kappaleita reiluine saumavaroineen ja tajusin että ehei. (Btw, Edgeworthistahan tuli sitten siedettävän näköinen kun kavensin housut Animeconia varten.)
Mitä tämä on? Luulin kehittyneeni cosplayn saralla sen verran, että voisin ottaa ja nauraa vanhoille virheilleni. Conalbumeitani selaamalla tajusin, että en ole kehittynyt juuri lainkaan. Olen ehkä hylännyt Punanaamion vappuperuukit ja opetellut tekemään kaavoja, mutta siitä huolimatta suurin osa viime vuoden cosseistani koostui puuvillasta väkerretyistä, liian isoista ja siten hyvin epäpukevista miestenpuvuista sekä vähän sinnepäin olevista peruukeista.
Epätoivoon vaipuminen houkuttelisi, mutta ei olisi kannattavaa. Turhan vininän ja nysväämisen sijaan aion käyttää energiani raivokkaaseen yritykseen tulla paremmaksi cosplayssa. Hariti-cossi ei tule olemaan täydellinen mutta ei ihan hirveäkään, Tomin puku ei ole kovin vaikea ja Mask*DeMasquessa elää toivo. Vielä minä täältä pohjalta nousen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti