Neljä pientä Magi-cossaajaa marssi näin...

...ruuhkaisessa Sibeliustalossa eteenpäin.

No niinpä tietysti, päivä edellisen blogipostaukseni -- jossa olin ilmoittanut päivittäväni seuraavan kerran kun Magi-shoottikuvat ilmestyvät nettiin -- jälkeen ne odotellut shoottikuvat sitten ilmestyivät. No jaa, eihän tässä sinällään mitään vahinkoa tapahtunut, saattepa nauttia (??) kahdesta päivityksestä saman viikon aikana.

Kuvaajana toimi Maria Vidbäck, suuret kiitokset näistä! Editoin itse vähän muutamaa kuvaa mutta ihan luvan kanssa. Kaikkiin en kuitenkaan ole koskenut (rannekkeen bongaaminen on aika selvä merkki siitä).

Tässä nyt vihdoin se proppi.

(Ai miten niin tätä on muokattu? Kyllä minä ihan oikesti paloin hiileksi.)

Voi siua Ginger-I kun olit ihan ilman kenkiä ;A;

Shootin alussa ja poseerauksia miettiessä päässäni sinkoilivat ajatukset olivat aika lailla mallia "apua apua miten poseeraan kun en cossaa edes päähenkilöä ja mitääääääh" mutta kyllä ne sitten siitä rauhoittuivat hetken kuluttua. Loppujen lopuksi tulin näemmä poseeranneeksi aika samalla tavalla joka kuvassa; saan varsin hyviä Shinjiro-fiiliksiä katsoessani mörökölli-ilmeitäni ja nyrkkiin puristettuja käsiäni. Toisaalta no, suupielet korvissa virnuileminen ei välttämättä olisi ollut yhtään sen parempi tai hahmouskollisempi vaihtoehto. Irvistelen tälläkin hetkellä sille miten karmaisevalta vyönauhani kuvissa näyttää, mutta muuten pukuni näyttää olevan ihan edukseen. Ensi kerralla sitten paremmin. Kuvaussessio oli mielestäni varsin mukava ja ehdottomasti yksi koko conin huippuhetkistä. Ilman sunnuntain shoottia kuvat ryhmästämme olisivat jääneet todennäköisesti aika vähiin, sillä shoottipaikat olivat kiven alla eikä niitä olisi välttämättä ollut aikaa/jaksamusta etsiä omin päin. En voi kylliksi kiittää Desuconia mahdollisuudesta shoottiajan varaamiseen. Kiitokset vielä myös ihanalle ryhmällemme, viimeistään kesä-Desussa sitten uusiksi ja isomman porukan kanssa.

Pakkasukkojen conin jälkipohdinnat

Kauan odotettu Desucon Frostbite vuosimallia 2013 saapui ja hujahti saman tien ohi silmänräpäyksessä. Olen vieläkin yllättynyt siitä miten nopeasti aika tuntui conissa menevän! Mutta niinhän se kai on, että aika kuluu nopeasti kun on hauskaa, ja hauskaa minulla todellakin oli. Edes sunnuntaiaamuna yllättänyt mahataudinpoikanen ei päässyt pilaamaan conkokemustani (siinä tosin avittivat kavereilta saadut lääkkeet, kiitokset niistä. Ensi kerralla älyän toivottavasti olla vähän fiksumpi ja ottaa omatkin mukaan.).

Pääsin siis vihdoin ja viimein cossailemaan Kassimia. Näppäränä tyttönä unohdin tietenkin lähdekuvat kotiin, mutta onneksi puku oli sen verran simppeli että sen sai näyttämään oikeanlaiselta ihan muistikuvien avullakin. Puku oli helppo ja mukava päällä lukuunottamatta vyönauhaa, joka tuppasi irtoilemaan vähän väliä ja aiheutti siten parikin reissua unisex-pukuhuoneeseen conin aikana. Toisaalta sainpahan aina mahdollisuuden korjailla muitakin yksityiskohtia siinä samalla. Myöskään ratkaisuni jättää talvikengät mummolaan ( = toikkaroida koko viikonloppu toisessa jalassa pelkkä musta ballerina) ei tuntunut kovin järkevältä ainakaan conin alkumetreillä, mutta loppujen lopuksi ulkona pomppiminen jäi varsin vähiin kiitos ravintola Lastun tarjonnan sekä cossini "hyvän" soveltuvuuden talvi- ja etenkin ulkokäyttöön.

Mummolan takkahuone, paras kuvauspaikka ikinä.

Kuvauspaikat olivat conissa vähän kiven alla näin Magi-cossaajan näkökulmasta, mutta loppujenlopuksi ryhmämme suorittama etsintä tuotti kyllä tulosta. Meitä oli mageilemassa neljä: clairest Aladdinina, Ginger-I Morgianana, tamuki Alibabana ja minä päähenkilökaartiin kuulumattomana Kassimina. Omassa kamerassani ei ole valitettavasti yhtään ryhmäkuvaa, mutta kunhan conin viralliset photoshoot-kuvat löytävät tiensä Internetiin laittelen niitä myös tänne. Niissä näkyy luultavasti myös proppini, joka jää näköjään tästä postauksesta poies. Sitä ennen ottakaa pari parikuvaa pienistä slummiorvoista.

Mitähän muuta... Conista jäi erittäin positiivinen yleisfiilis. Kaikki -- ruuhkaista narikkaa lukuunottamatta -- toimi kuin rasvattu ja ehdin juuri niihin ohjelmiin mihin olin halunnutkin. Speedmeeting ei mennyt yhtään niin pahaksi burgeroinniksi osaltani kuin mitä olin pelännyt ja pari uutta tuttavuuttakin tuli tehtyä. Cosplay ja itsetunto oli mielenkiintoinen ja Magi-luento huippuviihdyttävä sekä muutenkin täynnä suunnantonta parhautta. Lisäksi yksi koko tapahtuman kohokohdista oli ehdottomasti sunnuntain photoshoot; seura oli mitä mahtavinta ja kuvaaja supermukava sekä tietenkin osasi hommansa. Jopa jäisen seinän vieressä lumihangessa poseeraaminen (kyllä, päädyimme lopulta jopa ulos kuvaamaan) sujui mallikkaasti. En malta odottaa valmiiden kuvien näkemistä. Osasyynä hyviin confiiliksiin lienee se tosiasia, että puvuistamme otettiin paljon kuvia ja että sain pariinkin otteeseen positiivista palautetta puvustani. Mieleen jäivät parhaiten ne kerrat kun muuan conkävijä kapsahti kaulaani ja pussasi poskelle hihkuen samalla miten paljon piti hahmostani sekä kun joku kysyi ovatko rastani omat hiukseni. Häkellytyksen määrä on suuri, kiitokset kaikille jotka ottivat kuvan/juttelivat kanssani. ;_; <3 Tällaisina hetkinä cosplayharrastus tuntuu oikein höpöltä.

Kuvattavana olemisen lisäksi kuvailin myös itse paria kaveria, tässä kyseisten valokuvaushetkien hedelmiä.

Söpöjä tyttöjä a'la hakaneula ja Nia.

Ja ihan lopuksi muutama muikeiden pukujen bongauksesta seurannut kuva. Siis ette ikinä arvaa mun lempisarjoi!!1 Jos tunnistat itsesi niin hihkaise! Kuvia saapi tallennella ja käyttää kunhan kuvaajan eli minun nimimerkki mainitaan. Myöskin jos joku haluaa kuvansa pois niin huomauttakoon minulle siitä.

Vähän erilainen Jack Frost.

 

Slummilapsen välikuulumiset ja ooämgee, 60 lukijaa

Jaa että 60 lukijaa. Olen sanaton. Tietenkin juuri tämän päivityksen jälkeen joku lakkaa seuraamasta ja sitten kaikki hörähtelevät "lol mitkä 60 lukijaa muka" :DDDD

Tai no, ehken kuitenkaan täysin sanaton sillä kiitokset onnistun kuitenkin ölähtämään. Kiitokset siis kaikille jotka jostain syystä ovat blogiini/aivoituksiini viehättyneet; toivottavasti saan katsella avatareitanne sivupalkissani jatkossakin. Minulla ei ole valitettavasti teille tarjottavana mitään kunnon kiitosta (tutoriaalia yms.) mutta ehkä vielä jonain päivänä keksin tavan jolla osoittaa häkellytykseni ja kiitokseni teille.

Sitten vähän asiaa Kassimista. Koska puvunteko eteni sen verran nopeasti että puku on nyt vyönauhaa vaille valmis ajattelin ensin etten tee mitään erillistä päivitystä siitä vaan liitän koko höskän Frostbite-postaukseen. 60 lukijan rajan rikkoutuminen toimi kuitenkin loistavana tekosyynä aloittaa jaarittelut jo nyt. Voisin aloittaa peruukista.

Teinipeililähikuva, menossa mukana myös korvikset.

 Kehkehkeh, ehdin jo aiemmin riemuita rastapehkon valmistuneen, mutta tässä pari viikkoa sitten tutkailin karvakasaa kauhistuneena ja totesin sen näyttävän ihan kuoliaaksi ajetulta murmelilta. En ollut täysin tyytyväinen peruukin etuosaan, siis siihen joka on tuossa otsan kohdilla ja josta rastat liukuvat taaksepäin muodostaen poninhännän. Tulin siihen tulokseen että rastoja on liian vähän autenttisen ulkomuodon saavuttamiseksi joten lisäkuitu oli siis paikallaan. Otin lähes paniikissa yhteyttä avialaan jolle olin vuonna nakki lahjoittanut hovimestari-Grellissä käyttämän peruukkini (jolle oli siis käynyt käytössä ja harjauksen puutteessa varsin, err, köpelösti). Muistelin Grellin päänahan olevan suunnilleen samaa sävyä kuin ex-Mian eli nykyisen Kassimin, ja onnekseni arvioni osui oikeaan. Sain roppakaupalla lisäkuitua ja pääsin ompelemaan ja rastoittamaan vähän lisää. Tämä oli ensimmäinen kerta kun ompelin kuitua peruukkiin ja yllättävää kyllä se osoittautui ihan hauskaksi puuhaksi. Nyt jälkeenpäin peruukkia katsellessa olen niin onnellinen että älysin lisätä kuitua; lopputulos näyttää kymmenen kertaa paremmalta kuin ennen toisen peruukin teurastamista. Lisätyt rastat eivät värinsä tai ulkomuotonsa puolesta eroa aiemmista rastoista, mikä on varsin rauhoittavaa huomata. Kiitos siis avialalle tästä.

Isäni repesi nauruun tämän nähdessään mutta otti kuitenkin kuvan.

 Loput puvusta näyttää siis tältä. Tietenkin sitten itse conissa tulen bindaamaan, meikkaamaan, laittamaan vyönauhan ja korjaamaan kaiken niin että ne ovat just eikä melkein. Tässä kuitenkin näkyy puku sellaisena kuin se suurinpiirtein tulee Frostiksessa olemaan. Puku oli kokonaisuutena suhteellisen simppeli tehdä ja etenkin ommella; kangaskin oli helposti ommeltavaa stretch-puuvillaa. Asiaa helpotti huomattavasti myös se, että tamuki tekee Frostiin Fog Troupe -Alibaban eli puvuistamme tulee lähes samanlaiset. Vertaistuki paras tuki ja yhteiset materiaalinostot myös. Kiitos neuvoista. ;3; Ehdin jo rakastua noihin haaremihousuihin enkä malta odottaa että pääsen harppomaan niissä pitkin Sibeliustalon käytäviä. Eniten harmaita hiuksia noista ompeluksista tuotti "missinauha" kuten tamuki ja Eurokankaan myyjä asian osuvasti ilmaisivat. Äärettömän yksinkertaiselta näyttävä kangaskaitale onnistui aiheuttamaan viime perjantai-iltana harmaan hiuksen jos toisenkin saumoineen ja pullistumineen, mutta lopulta sain senkin tarttumaan.

Mutta hetkonen. Mikä minulla onkaan kädessäni? Ei kai se ole... proppi?

Kyllä se on.

Kokubaku mutoun väsääminen yllätti minut itseni suunnattomasti. Olin kyllä katsellut kyseisen aseen kuvia ja leikitellyt ajatuksella tyyliin "joojoo haha, kyllä minä ehkä joskus mahdollisesti saatan tuonkin tuosta varmaan eräänä päivänä tehdä". Eräänä sunnuntaina sitten vain tartuin pitkän saksan kirjojen sijaan sahaan ja vasaraan ja ryhdyin toimeen. En tiedä mikä minut sai tekemään niin mutta näin valmista proppia katsellessa olen iloinen että niin kävi.

Pohjana propissa on muutama kerros tavallista pahvia (tiesin että äidin kirjakerhopakettien pahvien hamstraamisesta koituisi jonain kauniina päivänä hyötyä!) sekä kuvassa vähän myöhemmin poistetun retkipatjanpalasen alle piiloutuva puunpätkä joka näytti vähän parketilta mutta tuskin oli sitä. Nyysin Lainasin sen perheeni ulkovarastosta, ei sitä kukaan kuitenkaan olisi kaivanut. Köh. Tuo rinkula josta käsi pujotetaan läpi on joko tekonahkaa tai oikeaa nahkaa; leikkasin sen Shinjin kammottavista, automaalilta löyhkäävistä kengistä tarvitessani jotain kestävää. Myöhemmin lisäsin vielä toisen rinkulan pelastaen proppini riippumasta uhkaavasti ja rumasti ja viitaten täten kintaalla lähdekuville joissa rinkuloita on vain yksi. Autenttisuus sai nyt kenkää, totuus vain on se ettei terä pysynyt kädessä millään pelkän yhden nahkalärpäkkeen varassa. Molemmat rinkulat on siis naulattu useammalla naulalla kiinni puunpalaan ja naulojen päät luonnollisesti taitettiin puuta vasten epämiellyttävien pistosten välttämiseksi. Loput osat ovat kiinni toisissaan liimalla. En voi enää elää ilman Pattexia, tosin sen aiheuttama löyhkä huoneeseeni (ja koko taloon suljetusta ovesta huolimatta) oli varsin epämiellyttävä.

Kun perusrakenteet olivat kunnossa alkoi armoton massan mättäminen. Kyseessä on siis ihan tavallinen, Tiimarista saatava ja ilmakuivuva massa jota meni tähän projektiin kolmisen pakettia eli reilun kilon verran. Olen vielä ihan aloittelija proppien kanssa ja askartelumassa on yksi niistä harvoista materiaaleista joita olen aiemmin käyttänyt ja todennut hyväksi; siitä siis tämä materiaalivalinta. Jonain päivänä luultavasti pyörittelen silmiäni epäuskoisena lukiessani tätä postausta mutta no, kukaan ei ole seppä syntyessään. Massa muotoutui miekaksi varsin kelvollisesti eikä koko hökötys edes paina kovin paljoa. Tein siitä myös miekkaan kuuluvat jalokivet vaikka hartsia käyttämällä olisikin saanut astetta hienomman lopputuloksen. Ehkä vielä jonain päivänä. :'> Mutta niin, takaisin vielä miekkaan ja askartelumassaan. Massa peitti hienosti alleen naulat ja tekonahkalärpäkkeiden liitokset ja siitä sai myös muotoiltua koholla olevat osat. Siellä minä ihan onnessani lisäsin "vielä vähän!" massaa vanhojen kerrosten päälle huoneeni lattialla, haaveillen tulevasta. Hiominen olikin sitten vähän keljumpi prosessi mutta siitäkin selvittiin. Sitten vain jalokivet ja koristekuvio kiinni, gessot päälle ja lisää hiomista. Lopuksi maalasin koko höskän (hopeista koristekuviota lukuunottamatta) keramiikkamaalin ja lasimaalin yhdistelmällä. Ensimmäisen olin ostanut vuonna 2010 Kaiton kuulokkeisiin joten sitä ei - yllätys yllätys - paikallisesta Tiimarista enää löytynyt, mutta Bishopin laseja varten hommattu lasimaali pelasti paljon. Jo propinteon alkumetreillä olin päättänyt että miekan pinnan tulee kiiltää vähäsen; mattapinta olisi näyttänyt astetta kökköisemmältä ja ei-niin hienolta.

Kun katson valmista proppia, bongaan luonnollisestikin asioita jotka voisivat olla paremmin. Huolehdin pääni puhki myös siitä tulevatko naulat kestämään vai putoaako proppi kesken päivän kädestäni ja hajoaa sirpaleiksi Metsähallin lattialle. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin ylpeys. Vasta nyt, reilut kuusi vuotta cosplayn aloittamisen jälkeen, olen uskaltautunut tekemään proppeja ja huomannut että se ei olekaan niin hankalaa. Hämmennys on yhä suuri kun pitelen käsissäni Kassimin miekkaa; teinkö minä tosiaan tämän? Minä, joka pelkäsin proppientekoa kuin muumimörköä ja arvelin etten ikinä tulisi oppimaan sen saloja? Enhän minä toki vielä ole mikään ekspertti asiassa - kaukana siitä! - mutta jostainhan se on aloitettava. Tästä on matka vain ylöspäin, ja ehkä vielä jonain päivänä onnistun tekemään itseäni isomman proppihirvityksen. We shall see.

Nuinikkään. Tässäpä tämä; en usko että tulen päivittämään enää ennen Frostbitea. Siellä nähdään siis, toivottavasti paikalla on paljon Magi-cossaajia! Olisi ihanaa päästä tapaamaan saman fandomin ihmisiä ja juttelemaan sarjasta ja näin. Olen aika lailla sosiaalisesti kömpelö pingviini mutta ehkä rohkaisen mieleni ja yritän jutella jollekulle. Älkää syökö. ;3;

"Haluun olla erikoinen lumihiutale... Vai haluanko?"

Hyvää uutta vuotta! Aloitetaan maailmanlopun jälkeinen vuosi pienellä pähkinällä.

Muutamilla keskustelupalstoilla/laudoilla olen nähnyt ketjuja, joissa ihmiset listaavat sarjoja/hahmoja joita on cossattu animetapahtumissa "liikaa". Kaikista suurin synti näyttää nykyään olevan Homestuckin cossaaminen; ihmiset valittavat siitä että sarjan puvut ovat "liian helppoja"ja että samaa vanhaa harmaata -- kirjaimellisesti! -- massaa ei kuulemma kestä kukaan katsella. Homestuckin lisäksi "mustalle listalle" ovat joutuneet monen mielestä myös mm. sellaiset lähdeteokset kuin Hetalia, Vocaloid, Panty & Stocking with Garterbelt sekä Marvelin sarjakuvista tehdyt elokuvat. Kuulostaako tutulta? Niin sanotuista "massacosseista" on ulistu suomalaisessa skenessä jo pitkään ja jokainen coneissä käynyt muistaa varmasti useita cosseja noista ylempänä mainituista sarjoista. Kuitenkin "massasarjojen" cossaaminen on jo niin puhkikulutettu aihe etten tässä postauksessani ota juurikaan kantaa siihen vaan käsittelen seuraavanlaista ongelmaa:

Onko väärin tehdä asu joka on tehty jo lukemattomia kertoja aiemmin ja hyötyykö cossaaja mitään siitä että valitseekin "harvinaisemman" cosplayn?

On tiettyjä hahmoja joita näkee lähes jokaisessa conissa vuodesta toiseen, useimmiten yhden kappaleen sijaan kokonaisia laumoja. Mm. Gurren Lagannin Yoko, Hetalia-hahmot, Kuroshitsujin Ciel ja Hatsune Miku tuntuvat kuuluvan lähes joka conin "perusvarustukseen". Tietyt hahmot on helppo tunnistaa vaikkei sarjaa itse seuraisikaan, sillä ei tarvitse kuulla kuin muutaman kerran kaverin suhahtavan "kato tuolla menee taas yksi Naruto" kun on jo oppinut miltä se ja se hahmo näyttää. Itse en esimerkiksi ole ikinä lukenut Homestuckia enkä tunne yhtään sen hahmoa nimeltä, mutta tiedän varsin hyvin miltä kyseisestä sarjasta cossaavat henkilöt näyttävät.

Yleensä cosplayn kohteeksi päätyvät ne kaikista tunnetuimmat ja suosituimmat hahmot joilla on helppo ja tunnistettava asu. Joidenkin mielestä tämä on vallan karmaisevaa sillä liian iso määrä hahmoa X on ilmeisesti pahaksi kaikkien conkävijöiden hyvinvoinnille. Olen nähnyt monesti ihmisten julistavan keskustelupalstoilla että "mä en kyllä enää cossaa Kuroshitsujista kun se on niiiiiin mainstream" ja että "Pantya ja Stockingia cossataan ihan liikaa, missä kaikki muut hahmot on?".  Kerran jopa törmäsin blogiin johon oli kirjoitettu "cosplayn säännöt"; yhdessä niistä harrastajaa kehotettiin tarkkailemaan skeneä ja välttämään suosittuja hahmoja kuin ruttoa. Sinälläänhän siinä ei ole mitään vikaa että haluaa nähdä mahdollisimman paljon eri hahmoja lempisarjastaan; jos conkävijä haluaa saada kuvattua kaikki suosikki-Avengersinsa on varsin ongelmallista mikäli Sibeliustalon uumenista löytyy pelkästään Tony Starkia. Kieltämättä conissa on mukavampi katsella ympärilleen mikäli jokainen vastaantulija ei ole toisten klooni, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että harrastajilla olisi oikeus julistaa tietyt hahmot tai sarjat pannaan ja katsoa kieroon jokaista jonka valitsemaa hahmoa on conissa "liian monta".  Itse pidän aavistuksen verran naurettavana sitä että joku ylpeilee sillä miten cossaa vain "oikeasti hyvistä" eli ei-niin suosituista sarjoista ja toteaa samaan syssyyn että jos hän nyt sattuukin hairahtamaan mainstreamin puolelle niin valinta ei ainakaan osu mihinkään ylicossattuun hahmoon.

On monia syitä sille miksi ihminen valitsee hahmon jota näkee lähes joka tapahtumassa. Helppo asu, ryhmä- tai paricosplay, tunnistettavuus ja, ai niin, onhan myös olemassa sellainen kummallinen asia kuin hahmorakkaus. Jos Kaisu Kossaajan mielestä Uchiha Sasuke on syvällisin ja parhaiten tehty hahmo ikinä ja Sasuken cossaaminen on hänen suuri unelmansa, hän tuskin pahoittaa mieltänsä jos conissa on tusina ja vähän päälle tismalleen saman puvun tehnyttä cossaajaa. Onhan se kivaa jos suurella vaivalla tehdystä puvusta otetaan paljon kuvia; "hieno cossi!" tms. kommentit piristävät aina päivää. Uusiin ihmisiin on helpompi tutustua jos molemmilla osapuolilla on jotain yhteistä, minkä vuoksi ei olekaan ihme että suosittujen hahmojen cossaaminen poikii uusia tuttavuuksia ja ihmissuhteita paljon todennäköisemmin kuin ihan "tylsänä taviksena" tai ei-niin tunnetun hahmon vetimissä liikkuminen. Mitä tunnetumpi sarja ja mitä isompi fandom, sitä suurempi todennäköisyys cossaajalla on saada huomiota osakseen. Tietysti. Huomio ei kuitenkaan ole ainoa tunnetun hamon pukuilemisesta koituva hyöty. Etenkin aloittelevat cossaajat voivat saada arvokasta tietoa nähdessään tismalleen saman puvun jonkun toisen yllä. Kun on vertailukohde, on mahdollista tutkia materiaaleja ja ehkä jopa jutella tekniikoista: "Mistä tää pyssy on tehty? Entä mitä kangasta noi housut on? Ahaa, en olisi ikinä arvannut. Kiitos vinkistä!".

Entä jos valitseekin jonkun sivuhahmon? Tai jos sitä tekisikin vähän erikoisemman version tutusta, rakkaasta hahmosta? Toisiko se jotain megalomaanisen uutta ja värisyttävää omaan cosplaykokemukseen? Erikoisemman cosplayn tekeminen palvelee etenkin vertailuun taipuvaisia harrastajia. Jos tekee aikaa vievän ja yksityiskohtaisen puvun, joka on nähty ehkä kaksi kertaa sarjan aikana ja vain kerran värillisenä, voi olla aika varma ettei samanlainen puku kävele vastaan myyntipöytäsalissa kymmenen kertaa paremmin tehtynä. Jos tekee Sandplay-Lukan tavallisen version sijaan, ei ole pelkona että hukkuisi massaan. Erottuminen on siis helpompaa harvinaisempien cossien kanssa, mikä on kiva juttu etenkin ryhmäcosseissa. On ryhmiä, joissa jokaista hahmoa otetaan vain yksi kappale, ja sekä ei-niin tunnettujen hahmojen että erikoisversioiden tekemisessä on omat hyvät puolensa. Jos cossaa sivuhahmoa, on todennäköisempää että hahmon paikka on vielä vapaana ryhmässä joka aloitti itsestään ilmoittelemisen jo kuukausia sitten. Jos oma suosikki on kuitenkin jo varattu, voi olla että ryhmään pääsee vielä mukaan mikäli tekee samasta hahmosta jonkun muun kuin perusversion. Erikoisemmista pukuvalinnoista voi olla apua myös kisatessa, tai ainakaan kukaan yleisöstä ei todennäköisesti voihkaise esityksen aikana "voi eiiiii taas yksi Hetalia". Tietenkään joka ikinen erikoisversio ei ole leveliltään yli 9000 ompelullinen haaste vaan monista hahmoista löytyy ihan virallisia merimies-, maid-, eriväri- jne. versioita. Eli jos tunnettu hahmo innostaa mutta puvun haasteellisuus on ongelma, voi hyvillä mielin väsätä jonkun helpon mutta ei-niin yleisen version ja tuoda monimuotoisuutta conin cossaajamereen.

Kumpi näistä on kannattavampaa? Saako conkokemuksesta enemmän irti erikoisena lumihiutaleena vai yhtenä monista? Se riippuu tietenkin ihan siitä millä mielellä ja millä tavoitteilla cossaaja on coniin lähdössä. Jos onnistuneen conkokemuksen tekee se, että saa pukuilla ihkun ihanaa suosikkisydänkäpystään ja samaistua hahmoonsa, voi harvinaisemman version tekemistä suositella mielihyvin. Jos cossaaja kuitenkin toivoo puvustaan otettavan paljon kuvia ja haluaa päästä tutustumaan uusiin ihmisiin, saattaa olla fiksumpaa jättää erikoisversio tekemättä. Ongelmana ei-niin tunnettujen hahmojen cossaamisessa ja vähän tuntemattomampien versioiden tekemisessä kun on se, että sarjan fanitkaan eivät välttämättä tunnista hahmoa. Kun conkävijä on nähnyt tusinoittain perus-Yokoja ei meidoversio samasta hahmosta välttämättä herätä samanlaista "ahaa!"-elämystä, mikä voi johtaa siihen ettei meido-Yokoa pukuilevasta cossaajasta oteta läheskään paljon kuvia kuin mitä hän olisi toivonut.

Riippuu cossaajan luonteesta ja tavoitteista millaisen reaktion tämä hänessä aiheuttaa. Toisia kiinnostaa cossaamisessa ja coneissa jokin ihan muu kuin se, kuinka monta otosta hänen puvustaan räpsäistään ja toisia taas harmittaa vietävästi huomiotta jääminen ja ignooratun puvun eteen nähty vaiva tuntuu valuvan hukkaan. Monilla näkökanta asiaan riippuu ihan puvusta ja fiiliksestä. Taas päästäisiin jälleen kerran siihen ovatko kaikki cossaajat automaattisesti huomiohuoria vai mitä ihmettä tähtäh, mutta en aio varsinaisesti mennä siihen. Totean vain että ymmärrän molempia näkökulmia. Olen itse cossaillut sekä megasuosittuja hahmoja että niitä vähän harvinaisempiakin ja molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Välillä olen iloinnut siitä ettei näköpiirissä ole ollut toista samanlaista pukua, välillä taas lähes vaipunut itsesääliin kun kukaan ei ole tunnistanut asua jonka eteen olen nähnyt kovasti vaivaa. Olen nyt päätynyt siihen että jatkossa hyödynnän ei-niin tunnettuja hahmoja ja versioita lähinnä kisaamisessa; hyvä keino estää forever alone -fiilikset ja lavalla keekoillessa puvusta tulee ainakin niitä kuvia.

Frostbiten Jack Frost -armeijaa odotellessa. :3

Rastafetissin riepoteltavana -- eikun siis

Ei tule minulle mekkocossia Frostbiteen.

Mietin nämä viimeiset pari viikkoa pääni puhki uudelleen ja uudelleen mutten sitten millään saanut tehtyä valintaa Sherylin ja Rankan välillä. Välillä ehdin jo olla täysin varma jommastakummasta ja olin miltei jo tilaamassa peruukkia kunnes taas epävarmuus iski. Lilluin päättämättömyydessä muutaman päivän, minkä aikana uusin fandomini ehti ovelasti hivuttaa cossihahmoehdokkaansa mieleeni. Ja arvatkaapa vain miten siinä kävi.

Olen vielä uusi Magi-fandomissa mutta sarja ja etenkin sen monipuolinen ja inhimillinen hahmokaarti ovat jo ehtinyt valloittaa sydämeni. Kassimin cossaaminen on pyörinyt mielessäni siitä lähtien kun kyseisen herran näin, ja kun sitten vihdoin sain katsottua/luettua hänen edesottamuksistaan en mahtanut itselleni mitään. Kyseessä on mielestäni ehkä yksi realistisimmin kuvatuista anime-/mangahahmoista pitkään aikaan. Kassim on aika lailla uhmakas, manipuloiva kusipää mutta hei -- niin ihmiselle todennäköisesti käy jos elämä potkii häntä rankemmalla otteella päähän. Slummeissa köyhyyden, kurjuuden ja sairauden keskellä kasvanut, syrjintää ja halveksuntaa koko ikänsä kokemaan joutunut lapsi tuskin kasvaa tahdon voimallakaan miksikään suoraselkäiseksi sankariksi. Tästä juuri pidän Kassimissa. Poikaparan seikkailuiden seuraaminen on saanut sydämeni läpättämään ja särkymään useammankin kerran. Tykkään myös Kassimin asusta; se näyttää sopivan rouhealta eikä todennäköisesti tule olemaan kovin vaikea väsättävä.  Ja öö, on ne rastatkin ihan kivat.

Tämä ei ole kuollut murmeli vaikka se ehkä siltä näyttääkin.

Niin, ne rastat. Käytin tänään nelisen tuntia Kassimin peruukin kimpussa; se oli silkkaa flow'ta alusta loppuun asti. Vertakin tuli vuodatettua tämän peruukin eteen; pistin itseäni vahingossa huovutusneulalla ensin reiteen ja sitten sormeen. Tuolla se karvakasa nyt möllöttää lähes valmiina. Olen aika ylpeä itsestäni.

Minulla kesti hetki ennen kuin löysin parhaan menetelmän rastaperuukin kokoamiseen. Alkuperäinen suunnitelmani oli käyttää Tom-peruukkiani ja lisätä siihen vähän pituutta valmiista tekorastoista. Sopivan värisiä ja -paksuisia ei kuitenkaan löytynyt, minkä jälkeen harkitsin kahden peruukin yhdistämistä. Tämä toinen peruukki sattui olemaan Mia-peruukki, josta sitten muotoutui neljässä tunnissa Kassimin päänahka. Tähän lopputulokseen päädyttiin sen vuoksi, että käsin väsätyt rastat eivät näyttäneet samalta kuin Tom-peruukissa kiinni olevat ja päädyin siis rastoittamaan koko peruukin. Miaa en siis voi hetkeen cossata, mutta suunnitelmissa oli muutenkin hommata neidolle joskus uusi tukka joten no worries.

Rastojen teko oli varsin simppeliä mutta aikaa vievää puuhaa. Ensin piti ottaa käteen sopivankokoinen kuitunippu, sitten pöhötin sitä tiheäpiikkisellä kammalla ja lopuksi pistin polskaksi pikkusiskon huovutusneulalla ja muotoilin rastat. Pitää vielä testata pysyvätkö nuo kasassa noin vai tarvitaanko vielä jotain kiinnikettä (liimaa, hiuslakkaa yms.). Tom-peruukin rastat kun tuppasivat aukeilemaan inhottavasti kesken conpäivän enkä haluaisi samaa kohtaloa Kassimin päänahalle.

Wanha tuttumme teinipeili.

Olen varsin tyytyväinen lopputulokseen. Se näyttää hieman rähjäiseltä mutta siltähän oikeat rastat näyttävätkin (saati sitten slummissa kasvaneen kapinallisen rastoitetut kutrit). Pientä hienosäätöä lukuunottamatta Kassimin peruukki on valmis paketti pakkas-Desua varten. Frostbitessa onkin siis luvassa rastoja ja raakaa voimaa galaktisten idolineitosten sijaan. Ikään kuin näin olisi käynyt joskus ennenkin. Syynä mielenmuutokseeni toimi myös se tosiasia, että kisacossini debyytti saattaa aikaistua; kyseessä nimittäin on mekko joten voin ihan hyvällä omallatunnolla värkkäillä Frostiin jotain helpompaa. En kuitenkaan paljasta vielä mistä cossista on kyse vaan värkkäilen sitä hiljaa ja kaikessa rauhassa itsekseni ja pidän älämölöä vasta tuonnempana. Kassimin lisäksi tulen tuskin tekemään Frostiin toista pukua vaan kierrätän suurella todennäköisyydellä jotain vanhaa. Kanba olisi aika varteenotettava vaihtoehto, siitä kun ei ole juurikaan hyviä kuvia. Katsellaan miten tässä käy!

"Tämä on omaksi parhaaksesi!" eli luovimista idolimekkojen ja liian arkisten asujen keskellä

Tutturuu! Tällä kertaa kyse ei ole mistään elämää suuremmasta vaan ainoastaan niinkin yksinkertaisesta (HAH!) asiasta kuin cossattavan hahmon valinta.

Jutun juoni on siis seuraavanlainen: Frostbite tekee tuloaan hitaasti mutta varmasti ja näillä hetkillä pitäisi tehdä edes jonkinlaisia pukusuunnitelmia jotta osaisin vaikka ryhtyä tekemäänkin jotain ajoissa. Kaavoja, ompelua ja sen sellaista. En ole itse asiassa ommellut mitään kunnollista Shinjin kasaan kursimisen jälkeen, ja siitäkin on jo noin puolitoista kuukautta. Varsin lyhyt aika siis mutta tuntuu ikuisuudelta. Minulla on tällä hetkellä yksi puku tekeillä mutta sitä tulen näillä näkymin käyttämään aikaisintaan ensi vuoden Bakaconissa ellei jotain odottamatonta pääse tapahtumaan. Muutenkin aion siitä kisacossia (iik!) ja tarkoituksenani on tehdä sitä kaikessa rauhassa, osa kerrallaan ilman minkäänlaista kiirettä tai pakkoa. Tämä puku ei siis tule kysymykseenkään Frostbiten suhteen. Tulen todennäköisesti tekemään tuttuun tapaani kaksi pukua, tällä kertaa aikeenani pysyä oikeasti linjassani ("ei miestenpukuja sinulle, nuori neiti!") ja tehdä jotain vähän tavallista näyttävämpää. Eniten himottaisi tehdä jokin sievä mekko sillä sellaisia en ole vielä kamalasti tehnyt. Mekkohampaani kolotukseen auttoi yllättäen sellainen anime kuin Macross Frontier, johon tykästyin kovasti jo ensimmäisen jakson aikana. Muutamaa jaksoa myöhemmin heräsi myös innostukseni tehdä cossi kyseisestä sarjasta.

Mekkopakkomielteeni vuoksi sarjan mieshahmot karsiutuivat nopeasti pois potentiaalisten cossattavien listalta mikä ei ollut sinänsä suuri menetys sillä varsinaisia lempihahmoja minulla on vain kaksi ja vain toinen heistä on mies. (Tosin tietenkin voisin aina pyöräyttää mekko-Alton, höhöhö.) Päädyin varsin nopeasti kahteen vaihtoehtoon, joista se varsinainen päänvaiva sitten alkoikin.

Sheryl olisi kroppansa ja pukujensa puolesta parempi vaihtoehto...

...mutta Ranka on vaan niin söpö. ;_;

Alkuvaiheessa sarjaa arvelin tykästyväni Sheryliin ja googlailin innoissani tämän asuja lähes vuorenvarmana siitä että päätyisin cossaamaan tätä. Animen edetessä Sheryl jäi kuitenkin sivuun sarjan toisen päähahmotyttösen valloittaessa minut täysin. En kovin usein ihastu Rankan kaltaisiin hahmoihin syystä X, joten oli varsin yllättävää että kyseinen idolitähtönen onnistui varastamaan varsin nopeasti paikan sydämessäni ja säilyttämään sen. Innostus cossia Rankaa nousi nousemistaan jokaisen uuden jakson myötä kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Ranka on 16-vuotias, lyhyt, pienirintainen ja söpö tyttönen eli juuri sellainen hahmo jota minä (Frostbiten aikaan 20-vuotias, pitkä, leveä ja persjalkainen nainen) en voisi esittää uskottavasti. Löysin siis itseni varsin tutun ja lähes loppuunkalutun ongelman ääreltä. En nyt rupea ulisemaan siitä miten reiteni ovat X senttiä liian paksut tai rintani Y kuppikokoa liian suuret Rankalle sillä sellaisesta olen marissut useaan otteeseen ennenkin.

Haluan kehittyä paremmaksi cossaajaksi. Tämä edellyttää parempien ja vaikeampien pukujen lisäksi myös hahmolta näyttämistä. Tiedän kroppani rajat; tiedän millaisia hahmoja pystyn cossaamaan uskottavasti ja millaisia sitten taas en. Lapset, ruikulibishiet, lihaskimput ja söpöt tyttöset ovat no-no. Totta kai kuka tahansa saa cossata mitä haluaa koostaan/muodoistaan riippumatta, mutta cossikokonaisuus näyttää enemmän lähdekuvan mukaiselta mikäli cossaajan fyysinen olemus muistuttaa hahmoa. Tämänkin olen todennut jo useaan otteeseen. En usko että kukaan kaivaisi silmänsä ulos kuopistaan jos näkisi minut cossaamassa Rankaa, mutta ongelma on siinä että en todennäköisesti itse viihtyisi cossissani niin hyvin kuin haluaisin. Tiedostaisin koko ajan että olen pituudeltani ja mitoiltani täysin vääränmallinen Rankaksi ja se vaikuttaisi conkokemukseeni. En enää kertaakaan halua kuluttaa coniani siihen, että tunnen oloni surkeaksi puvussani; coneissa haluan käydä ohjelmissa, tavata ihmisiä ja pitää hauskaa. Murehtia ja märehtiä voi siviilissäkin; ei ole järkeä maksaa suuria summia siitä että pääsee itkemään Metsähallin nurkkaan sitä miten cossi ei istu ja saa aikaan lihapullaefektin, yhyy. Anyways: pointtina tässä on se, että kiitos paremmaksi kehittymisen puuskieni aivoni alkavat hyvin herkästi hälyttää huomatessaan hahmon jonka cossaamista harkitsen mutta jonka cossaamisen tuloksena olisi todennäköisesti nillitystä ja mielipahaa. Aivoni siis pyrkivät eliminoimaan jo hyvissä ajoin tällaisen cossattavan jottei vahinko ehtisi tapahtua. "Haluatko oikeasti cossata Rankaa? Ajattelepa nyt uudestaan. Katso vielä kerran peiliin ja mieti miten paljon uskottavammalta näyttäisit Sherylinä. Vääränmuotoisten hahmojen cossaaminen ei auta sinua kehittymään paremmaksi, you know. Saat vain lisää aihetta nolostumiseen."

Kumpi on pahempaa: se, että cossaa itselle kropan puolesta varsin epäsopivaa hahmoa A vai se, että cossaa hahmoa B jonka fyysiset ominaisuudet ovat lähempänä omia mutta joka ei ole läheskään yhtä rakas kuin hahmo A? Molemmissa tapauksissa luvassa on ainakin jonkinasteista tyytymättömyyttä joten minun tulisi vain tunnistaa pienempi paha ja valita se. Sherylillä on pituutensa lisäksi myös kivemmat puvut; olen löytänyt kyseisen neidon vaatekaapista jo monta suosikkia. Rankan asut taas ovat hahmolle ominaisesti söpömpiä ja tyttömäisempiä naisellisuuden sijaan, mutta hahmona hän taas on minulle paljon Sheryliä mieluisampi. Jos tekisin Sherylin, saisin tehtyä juuri sellaisia vaatteita kuin haluan cossiurallani tehdäkin, mikä boostaisi varmasti cossaajan itsetuntoani ja antaisi motivaatiota. Jos tekisin Rankan, cossaisin jälleen kerran rakasta hahmoa jonka puku on "ihan kiva", mikä taas ei auttaisi minua eteenpäin cossaajana. En halua jumiutua mukiinmeneviin asuihin mutten myöskään "pilata" lempihahmoani vääränlaisella fyysisellä olemuksellani.

Tämä on syynä myös siihen miksen ole vieläkään tehnyt Steins; Gate -cossia vaikka rakastan sarjaa kaikesta sydämestäni ja olen halunnut cossata siitä viime kesästä asti. Ongelmana on (sarjan tikkumaisten naishahmojen lisäksi) suoraan sanottuna liian helpot/arkiset asut. Tässäpä tämän postauksen pointti numero kaksi.

Haaveilin Kurisun cossaamisesta joskus vuonna nakki mutta nyt olen jo hylännyt idean tyystin. Ensinnäkin neidin asu ei missään nimessä näyttäisi hyvältä päälläni (moi olen paksuvyötäröinen persjalkainen) ja toiseksi siinä ei olisi tarpeeksi haastetta. Jos jään junnaamaan liian helppoihin pukuihin taitoni eivät pääse kehittymään enkä saavuta tavoitettani. Olen huomannut jo monesti, että simppeleiden, arkivaatteita imitoivien cossien tekemisestä ei saa läheskään samanlaista tyydytystä kuin vähän vaatimammista operaatioista. Poikkeuksena sääntöön toimii tietenkin todella rakkaiden hahmojen cossaaminen; esim. Bishopin cossaaminen on ollut molemmilla kerroilla varsin euforista herran yksinkertaisista vaatteista huolimatta.

Ottakaa tästä vielä yksi Bishop ihan vain sen kunniaksi. Tuitui kun se on herttainen.

Kun oman cosplayasun eteen on joutunut näkemään roppakaupalla vaivaa, tuntuu kyseisen puvun käyttäminen myös tavallista palkitsevammalta. On hieno tunne pukea hikeä, verta ja kyyneleitä vaatineen puvun osasia conaamuna ylleen ja fiilistellä samalla itsekseen: "Ajatella, näidenkin röyhelöiden kanssa meni reippaasti yli kymmenen tuntia!", "Voi taivas, muistan miten en millään meinannut aluksi tajuta miten tämä osa tehdään.", "Tästähän tuli lopulta ihan nätti, kannatti purkaa ja tehdä se kokonaan uudestaan!" ja niin edelleen. Vastaavia onnistumisen elämyksiä en ole vielä kertaakaan saavuttanut esimerkiksi niistä iänikuisista miestenpuvuistani (joiden tekemisen olenkin nyt virallisesti kieltänyt itseltäni ainakin joksikin aikaa). Todella helppoja pukuja tehdessä tulee herkästi ajateltua että hei, pystyisin kyllä paljon parempaankin. Tietenkään joka ikisen puvun ei tarvitse olla mikään megalomaaninen, cossigasmeja pelkällä olemassaolollaan aiheuttava hulppeuden multihuipentuma eikä sellainen ole mahdollistakaan. Jos kohdalle sattuu sellainen hahmo jota haluan ehdottomasti cossata niin silloin piru vie cossaan vaikka hahmon asu koostuisi t-paidasta ja shortseista.

Kuitenkin, tästä eteenpäin ajattelin toimia seuraavalla tavalla: Jos tiedostan omaavani vaihtoehtoja (esim. miestenpuku vs. koristeellinen kermakakkumekko) pyrin valitsemaan jotain vähän aiempaa monimutkaisempaa/mielenkiintoisempaa ihan vain koska koen sen parhaaksi vaihtoehdoksi ja jopa välttämättömyydeksi taitojeni kehittymisen kannalta. Yritän siis ainakin jonkun aikaa vältellä näitä "liian helppoja" pukuja ja käyttää energiani hieman haastavampiin luomuksiin. En voi kehittyä paremmaksi pukuilijaksi jos vain välttelen proppien tekoa ja ompelen aina vain samankaltaisia asuja. Lopuksi vielä totean vain että kukin taaplaa tyylillään ja ihmisten näkökannat asioihin voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta yksi asia kaikkien kannattaisi pitää mielessä. Cossaa sitä mitä tahdot cossata kunhan vain valinta tuntuu sinusta itsestäsi hyvältä. (Sheryl vs Ranka -dilemmaan tämä taktiikka ei ainakaan vielä tepsi sillä molempien idolineitokaisten cossaamisessa on omat plussansa ja miinuksensa. Yhyh.)


Mielipiteitä, kritiikkiä, kommentteja? Estradi on teidän.

Likaisia, räkäisiä, märkiä kulkukoiria

Viime viikonloppuna kuvailtiin siis DOGSia. Oli mukavaa päästä taas kuvailemaan tutun kaveriporukan kanssa, ja vaihtelukin tuntui virkistävältä kun sarjana oli tällä kertaa jokin muu kuin Persona. DOGS on tässä reilun vuoden aikana vienyt sydämeni ihan vaivihkaa ja kuuluu tällä hetkellä ehdottomiin lempisarjoihini; ei siis ihmekään että photoshootin aikana sarjaan liittyvät tuntemukset olivat aika pinnassa.

Ennen kuin aloitan vuodatukseni kuvauskeikastamme, saatte lukea vähän viime päivityksestä tutun Keppi-kunin kuulumisia. Kuten viime postauksen lukeneet hyvin tietävät, minulta paloi proppu hyvin pian Bishopin kepin/miekan kanssa. Olin päätynyt ratkaisuun joka säästi hermojani hetkeksi mutta näytti poskettoman rumalta ja olin sen vuoksi useammankin päivän alamaissa. Tunsin ottaneeni aimo harppauksen taaksepäin cosplayurallani enkä uskonut pääseväni ikinä ylös alemmuudentunteen suosta. Mutta sitten.

  

En tiedä mitä tapahtui, mutta jotenkin onnistuin psyykkaamaan itseni repimään kepin osaset irti toisistaan ja aloittamaan lähes alusta. Tässä vaiheessa puuosat olivat jo varsin kärsineitä, mutta kehittelin mielessäni jo varasuunnitelmia mikäli uudelleenkokoaminen olisi niille liikaa. Takaraivossa kyti vain yksi ajatus; tällaiseksi en voi proppiani jättää. Suunta oli vain ja ainoastaan eteenpäin; mitään muuta en aikonut hyväksyä. Kävin valkoisen keppiosan kimppuun puukko ja saha aseenani ja sahasin teräosalle pienen loven. Tungettuani terän loveen iskin kiinnikkeeksi pari naulaa jotka ihme kyllä eivät saaneet puuta halkeamaan niin kuin olin pelännyt. Tämän jälkeen oli vuorossa lisää askartelumassan kanssa väkertelyä.

Karvalankamatto, ehkä paras askartelualusta ikinä. Ubs.

Onneksi kepissä oli tuo, um, mikä nyt ikinä onkaan (hopeinen härpäke); sen avulla pystyi peittämään naulat ja puuosien kärsimät vahingot. Ja ei kun miljoona kerrosta gessoa ja uudet maalit päälle. Maalasin uudestaan myös tuon ruskean osasen sillä se oli hieman ottanut osumaa Shiroconin aikana. Tämän jälkeen oli vuorossa huotran tekeminen, mutta kyseisestä operaatiosta minulla ei valitettavasti ole kuvia. Lähdekuvien mukaan huotran tulisi kätkeä miekan terä ja olla samalla valkoisen keppiosan paksuinen, mutta kohtauksessa jossa Bishop ensi kertaa vetää miekan terän esiin, on terä huomattavasti leveämpi kuin keppiosa. Sprölölöö. Koska käyttämäni terä oli keppiosaa leveämpi, myös huotrasta tuli pikkuisen keppiosaa leveämpi. Lopputulos näytti kuitenkin ihan suhteellisen hyvältä. Huotran kokosin sellaisista "laatumateriaaleista" kuin talouspaperirullista, kontaktiliimasta, kontaktimuovista, gessosta ja maalista. Kontaktimuovi peitti mukavasti paperirullien liitoskohdat ja sen päälle oli hyvä vedellä lukuisat kerrokset gessoa. Itse shootissa huotralle tosin tapahtui jotain mielenkiintoista; ilmeisesti runsaan kosteuden ansiosta siihen ilmestyi halkeamia ja ryppyjä. Shootissa tämä ei haitannut, mutta mikäli aion Bishopia vielä jossain välissä cossata on minun väsättävä uusi huotra. Eipä se kyllä mitään haittaa, saanpahan lisäharjoitusta miekkojen tekemisen suhteen.

Se kepistäni ja sitten ihan itse shootista. Liikuimme Kuopion sateisessa säässä neljän ihmisen voimin; tiimissämme olivat wanhat tutut claire, YO, novadille ja minä. Shoottia oli suunniteltu jo pidemmän aikaa, mutta vasta paria päivää ennen H-hetkeä tajusimme että hupsista, olimme buukanneet shootin pyhäinpäivälle eli ajaksi jolloin lähes kaikki on kiinni. Pitäydyimme kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa myös huolimatta siitä, että Forecan sivut lupailivat pelkkää sadetta koko lauantaipäiväksi. Tämä ennustus myös osui oikeaan ja lauantaipäivä menikin rämpiessä sateenvarjojen kanssa ja kengät kurassa pitkin Kuopion lähes autioita katuja. Pyhäinpäivästä johtuen sopivien kuvauspaikkojen löytäminen osoittautui haasteelliseksi, sillä kaikki ostoskeskukset, parkkihallit jne. olivat visusti kiinni. Onneksi muutama sopiva paikka lopulta löytyikin ja pääsimme vihdoin leikkimään kovaksikeitettyjä kulkukoiria. Heinea cossaili novadille ja Badouta claire, itse olin tosiaan Bishop. YO kuvaili onnistuneesti, kiitokset tästä.

Oma miekka kädessä oli aika voittajafiilis.

Ihka ensimmäinen kuvauspaikkamme oli loppukesän P3-shootista tuttu "Tartarus" eli satamasta löytynyt lava, joka palveli hyvin tälläkin kertaa. Sieltä kiersimme eräälle "syrjäkujalle" (eli Valmismatkojen liikkeen eteen :__D) ja kiinalaisen ravintolan kautta rautatieaseman tunneliin. Kurja keli pakotti tietynlaiseen luovuuteen ja sopivan paikan löytyessä kuvia räpsittiin paljon. Rautatieaseman tunneli oli sopivan urbaani, valaistu ja suhteellisen lämmin, plus siellä pystyi heilumaan pyssyjen kanssa lähes huoletta. Valitettavasti hupi loppui lyhyeen erään, öh, laitapuolen kulkijan ilmestyessä ruinaamaan meiltä tupakkaa ja selittämään siitä miten melkein pääsi taidekouluun. Jouduimme jättämään rakkaan kuvauspaikkamme kiireesti ja vähin äänin, ja hyiseen ja loskaiseen ulkoilmaan astuessa fiilikset eivät suoranaisesti olleet katossa. Tämän jälkeen meitä kuitenkin kohtasi uskomaton onnenpotku; pääsimme nimittäin kuvaamaan ja kuivattelemaan Kuopion tuomiokirkkoon. (Nyt joku blogiani salaa lukeva kukkahattutäti nyrpistää nenäänsä ja valmistautuu aloittamaan huikean paskamyrskyn epäkunnioittavasta käytöksestä, joten tämän estämiseksi totean vain että meillä oli kirkossa läsnä olevan suntion lupa ja käyttäydyimme varsin siivosti kaikki. Emme siis loikkineet pitkin penkkejä toisiamme kuivanaiden tai tanssineet Gangam Stylea saarnastuolin edessä.)

Lyhyesti sanottuna: en ole cossaajan urallani kokenut ikinä mitään vastaavaa. Hyvä etten itkuun purskahtanut kävellessäni Bishop-cossissani pitkin kirkon käytäviä kuoromusiikin soidessa taustalla; olin vain niin onnellinen ja tyytyväinen ja koin uskomattomia samaistumisfiiliksiä hahmooni. Bishop-cossaajana (ja uskovaisena, köh) kyseinen kuvaustuokio lämmitti sydäntäni suuresti; lähes autenttisessa ympäristössä oli kiva himmailla ja otetuista kuvistakin tuli varsin muikeita. Tunnelma kirkossa oli vain niin... lämmin ja harras ja gjaklsgjalh. En melkein vieläkään voi uskoa että oikeasti pääsimme sinne kuvaamaan. Näin jälkeenpäin minua jopa vähän hävettää onnellinen virnuiluni ja lapsenomainen intoni mutta no, A) kaatuneen maidon perään on turha itkeä ja B) moisen voi pistää myös Ernestiin Bishopiin samaistumisen piikkiin.

novadille kuvasi, minä editoin vähän.

(Leikitään nyt että tuossa Raamatussa on pistekirjoitusta.)

 Liian pian kirkko alkoi täyttyä messua seuraamaan tulleista ihmisistä ja jouduimme poistumaan vaivihkaa väkijoukon tieltä. Ei makeaa mahan täydeltä, niinhän se sanonta menee. Onneksi noista hetkistä jäi käteen muistikortillinen valokuvia ja etenkin hyvät muistot. Ainakin itselleni kirkkoreissu oli aika lailla kuvaussessiomme kohokohta. Koko photoshootista jäi muutenkin todella positiiviset fiilikset, mutta mitä muutakaan voi odottaa kun kuvailee tutulla kaveriporukalla ja cossailee rakkaita hahmoja. Kiitokset siis vielä kaikille mukana olleille (paitsi ehkä sille spurgulle). Kaivan varmasti vielä jossain välissä Bishopin tuolta komeron perukoilta ja käytän sitä. Näin vähään en kyllä lempihahmoni pukuilemista jätä!

Myöskin; huomasin tuossa äsken että blogillani on jo 50 lukijaa.

Kiitokset kaikille jotka ovat aivoituksiani jaksaneet seurata!

 

"Minun pasatainoni on jotenkin epäkunnossa."