Ei tarpeeksi hyvä

(Disclaimer: tekstissä esitettävät mielipiteet eivät ole mitään yleishyödynnettäviä totuuksia vaan ovat omia mielipiteitäni omasta itsestäni. Lisäksi: tämän ei ole tarkoitus olla itsesäälipostaus vaan realistista itsereflektiota.)

Edellisiltana sain ennen nukkumaanmenoa yllättävän inspiksen. Näin Desuconin twiitin siitä, että Frostbiten ECG-karsinnoissa olisi vielä tilaa, ja ei mennyt kuin kaksi sekuntia ennen kuin aivoni olivat kyhänneet lähes valmiin esityksen. Olin äärimmäisen innoissani. Menin YouTubeen kuuntelemaan esitykseen valikoimaani biisiä, fiilistelin ja harjoittelin jo muutamaa liikettä esitystä varten. Sitten kuitenkin tajusin realiteetit ja hautasin ECG-haaveet välittömästi. Miksikö?

Koska en ole tarpeeksi hyvä.

En ole propintekijä enkä osaa tehdä esityksiä. Osallistuin kerran esityskisaan, tein kaikkeni ja mielestäni esitykseni oli hyvä, mutten siitä huolimatta sijoittunut. Pukukisoissa olen kilpaillut sitäkin enemmän, ja 99% noista kerroista ei olisi missään nimessä pitänyt. Tämän hetken trendiaihe cosplayskenekeskustelussa tuntuu olevan se, että vaikka pukua tekisi tuhat tuntia, se ei ole palkintosijan tae. Ja näinhän se on! Jos et ole koskaan tehnyt jotain asiaa -- vaikkapa armoreita -- totta kai siihen menee tuhottoman paljon enemmän aikaa kuin asiaan, jonka hallitset jo entuudestaan. Jos osaat vaikkapa niiden armorien tekemisen, voit saada viikossa aikaan paljon hienomman puvun kuin mitä aloitteleva armorimaakari kyhää vuodessa. Raakaa ja tylyä mutta täyttä totta. Sen myöntäminen on välillä ikävää, sillä totta kai on sääli, kun vaivannäkö menee hukkaan.

Joka kerta, kun olen kisannut sijoittumatta (eli aina), on tullut sellainen olo että hitsi, eipä olisi pitänyt. Kun katson pukuja, joilla olen kisannut, ehkä yksi tai kaksi niistä on ollut sellainen, joka ansaitsee tulla käytetyksi kisassa. Loput ovat täysiä räpellyksiä, jotka haluaisin polttaa isossa kokossa. Olen toki nauttinut kisaamisesta, sillä tykkään olla lavalla ja on mukavaa hengata muiden kisaajien kanssa backstagella ennen itse lavaosuutta, mutta joka kerta kun olen siellä, tuntuu siltä etten kuulu sinne. Etten ole tarpeeksi hyvä. Olen pukuillut 10 vuotta, mutta siltikään en ole tarpeeksi hyvä. Joka kerta, kun epäonnistun kisoissa, tulee sellainen olo, että muut katsovat minua ja ajattelevat "tuossa on se, joka aina kisaa muttei koskaan sijoitu". Kukapa haluaisi olla sellainen ihminen? Tykkään kisata ja lavalla oleminen on hauskaa, mutta kylmä totuus on, että en vain pärjää enkä tulekaan pärjäämään vaikka kuinka haluaisin. Halu pärjätä ei automaattisesti muutu pärjäämiseksi, ihan niin kuin tuhat työtuntia ei muutu automaattisesti upeaksi armoriksi.

Olen muistaakseni harmitellut tätä ennenkin, mutta minulla ei ole selkeää "juttua" cosplayssa. Joidenkin "juttu" on massiiviset, upeat peruukit; toisilla taas viihdyttävät esitykset. Minulla ei ole omaa "juttua" vaan olen vähän keskivertoa alempi kaikessa. Peruukit aiheuttavat päänvaivaa, en saa worblaa sileäksi, esitysideani ovat geneerisiä ja mielikuvituksettomia. Yritän kokeilla uusia tekniikoita ja materiaaleja jatkuvasti, mutta minulle on sanottukin, että puvuistani huomaa heti, jos olen tehnyt jotain ensimmäistä kertaa. Se ei ole haukku vaan totuus.

Taitojeni lisäksi myös ulkonäköpuoli mättää. Olen jo blogin alkuaikoina kirjoittanut paino-ongelmastani, mutta tätä nykyä se on entistä pahemmalla tolalla. Tuntuu hurjalta ja ikävältä myöntää se, mutta kävin kehonkuvanmittauksessa ja sain tietää, että ihannepainoni olisi 22 kg alempi kuin mitä se on nyt. Olen siis ihan virallisesti lihava cossaaja. En pyöreä, en pehmeä, en "paccccccsu", en kurvikas, vaan ihan oikeasti lihava. Lihavuushan ei tee ihmisestä huonoa tai rumaa (eikä minulla ole lihavia ihmisiä vastaan mitään, puhun nyt itsestäni), mutta minun kohdallani näin on, sillä olen yrittänyt taistella painonnousua vastaan siinä onnistumatta. Tiedän, etten tule ikinä olemaan laiha enkä kaunis, ja näin ulkonäköpainotteisessa harrastuksessa se tuntuu pahalta. Pukuni eivät ole laatua nytkään, mutta ulkonäköni rokottaa niiden lähdekuvaa vastaavuutta entisestään. Mitä isommaksi muutun, sitä todennäköisemmin ihmiset huomaavat vain painoni ja ulkonäköni, eivätkä pukua. Se harmittaa, mutta ei voi mitään. Lihavuus on oma syyni, enkä voi syyttää siitä geenejä tai mitään muutakaan.

Rakastan cosplayta yli kaiken, mutta välillä minua turhauttaa suuresti se, miten huono siinä olen. Tiedän, etten tule koskaan olemaan hyvä cossaaja enkä voittamaan kisoja, vaikka kuinka tahtoisin. En kuitenkaan ole aikeissa lopettaa. Cosplay tuottaa mielihyvää ja olen saanut sen avulla upeita ystäviä. Siinä on tarpeeksi syytä jatkaa, vaikken olekaan tarpeeksi hyvä.

Liika on liikaa

Muistatteko sen uudenvuodenlupauksen jonka tein viime joulukuussa? Jos ette, lupasin tehdä vähemmän pukuja tänä vuonna ja keskittyä laatuun sen sijaan. Vielä alkuvuodesta olin hirmu tosissani asian suhteen, mutta entä nyt? No.

Minä kun lasken tämän vuoden pukujani.

Asianlaita palautuu mieleeni tämän tästä ja etenkin cossinteon lomassa. Usein tulee mietittyä, olisiko cossi X Y kertaa paremman näköinen jos en olisikaan aiemmin tehnyt cossia Z vaan käyttänyt kaiken ajan cossiin X. Eihän sitä toisaalta voi tietää, mutta tulee sitä silti mietittyä. Tänä vuonna olen ollut erityisen holtiton ja tuntuu, että minulla on ollut jatkuvasti kiire saada jokin puku valmiiksi. Tällä hetkellä elämäni on muutenkin aika kiireistä, sillä normaalin elämän lisäksi minun pitäisi saada valmiiksi kaksi pukua Traconiin (kyllä, päätin että on hyvä idea tehdä toinenkin uusi puku sinne ":)"), korjata yksi vanha, harjoitella Traconin esityskisaa varten ja tehdä lisäksi kandidaatintutkielma loppuun. Välillä sitä kieltämättä miettii, että onko tässä nyt mitään järkeä.

Tämä herra tulee kolmanneksi cossiksi Traconiin koska hahmorakkaus.

Cossimäärän paisumista on tapahtunut toki ennenkin; jos oikein muistan niin viimeksi vuonna 2014 tekemieni pukujen määrä karkasi käsistä paljon suuremmaksi kuin olin odottanut. Joten miksi käsittelen tätä aihetta juuri nyt?

Sen kummemmin ko. anonin tarkoitusperiä ynnä muita analysoimatta totean vain, että nuo kommentit pistivät miettimään. Tosiaan, miksi olen taas tekemässä uutta pukua kun entisiäkin on kesken ja vaikka lupasin itselleni viime vuoden lopussa että tänä vuonna hillitsen vähän menoa? Tiedän varsin hyvin, että mitä enemmän cosseja, sitä vähemmän aikaa yksittäistä pukua kohden, ja että se saattaa helposti johtaa huonompaan laatuun kuin kaikessa rauhassa tehdessä. Olen jatkuvasti epävarma puvuistani ja haluan kehittyä paremmaksi cossajaksi, joten miksi teen tätä itselleni?

Tässä syy.

Minulla on pari vuotta sitten todettu keskivaikea masennus jota hoidetaan lääkkeillä ja terapialla. Olen ihan sujut asian kanssa sillä se on tätä nykyä osa arkipäivää, eikä useimmiten estä minua toimimasta "normaalisti" eli käymästä yliopistolla tai ruokakaupassa tai tapaamasta ihmisiä. On kuitenkin hetkiä, jolloin masennus imee sekä jaksamisen että ilon kaikesta tekemisestä, ja välillä kaikki tuntuu ihan turhalta. Tässä kohdassa cosplay kuitenkin tulee mukaan kuvioon; tällä hetkellä cosplay on aika lailla ainoa harrastus/aktiviteetti josta saan hyvää mieltä ja piristystä siinä määrin, että masennus väistyy ainakin hetkellisesti. Cosplay on minulle se kaikista tärkein harrastus, ja se on tuonut elämääni paljon hyvää. Aloitin harrastuksen yläasteteininä joka vihasi koulun käsityötunteja sydämensä pohjasta, ja nyt taas rakastan ompelua. Olen saanut cosplayn myötä hirmuisesti hyviä ystäviä ja elänyt aivan mahtavia hetkiä. En edes halua ajatella millaista elämäni olisi tällä hetkellä ilman cosplayta ja, no, animea ja mangaa ylipäätänsä.

En väitä, että masennus jotenkin oikeuttaisi itsehillinnän puutteen tai laiskuuden pukujen teon suhteen. Totean ainoastaan, että teen paljon pukuja, koska tulen siitä onnelliseksi. Moni cossi (erityisesti tänä vuonna) on saanut alkunsa ryhmä- tai paricossista, enkä ole halunnut kieltäytyä mahdollisuudesta cossata yhdessä kavereiden kanssa, sillä se on aivan parasta. Monet ex tempore -päätetyt ja lyhyellä aikavälillä toteutetut puvut taas ovat lähtöisin Innostuksesta Isolla I:llä eli superrakkaasta hahmosta tai sarjasta. Cosplaypuku on minulle osoitus ihmisen mielenkiinnonkohteista -- kun valitsen tietyn hahmon, on kuin huutaisin muille conikävijöille "katsokaa, tästä minä tykkään, tämä on minun laumani!". Kaikki eivät toki valitse pukujaan tällä perusteella ja se on täysin OK; ihmisiä ja motiiveja on erilaisia. Oma motiivini on kuitenkin se, että haluan jakaa suosikkisarjojani ja hahmojani koskevan rakkauden muiden kanssa ja osoittaa sen cosplayn kautta. Teen siis uusia pukuja silloinkin kun se ei ole varsinaisesti järkevää, sillä saan siitä iloa ja motivaatiota. Rauhallisemmalla tahdilla saisi tietysti aikaan parempaa jälkeä, mutta en silti tee pukujani vasemmalla kädellä hutiloiden vaan pyrin aina tekemään parhaani senhetkisten mahdollisuuksien mukaan.

Tiedän kyllä, että rajan on mentävä jossain; aika, rahat ja jaksaminen eivät vain yksinkertaisesti riitä äärettömiin. Ei ole mitään järkeä uuvuttaa itseään harrastuksella, jonka tarkoituksena on olla mukavaa. Cosplayurani aikana on ollut hetkiä, jolloin puku X on pitänyt siirtää hamaan tulevaisuuteen yllättävien ongelmien kuten sopivien kenkien löytämisen vaikeuden tai jonkin puvun osan rikkoutumisen takia. Nämä hetket ovat muistutus siitä, ettei maailma kaadukaan vaikka puku ei tulekaan valmiiksi silloin kun alunperin piti, ja ne on erittäin hyvä pitää mielessä. Yksi cosplayn hyvistä puolista onkin se, että siitä vastaa lähinnä itselleen; jos jokin ei huvita juuri nyt, sitä ei ole välttämätöntä tehdä juuri nyt, ja päinvastoin. Teen tällä hetkellä paljon cosseja yksinkertaisesti siksi, että minua huvittaa ja tulen siitä iloiseksi. Mikäli joskus tulee hetki, jolloin loppuunpalaminen uhkaa, tiedän osaavani viheltää pelin poikki. Nyt ei kuitenkaan tunnu siltä, joten annan mennä vaikka järkevämpää olisikin tehdä vähemmän pukuja ja panostaa laatuun.

Onko cosplaylla tulevaisuutta?

Tämä postaus tulee sisältämään paljon tajunnanvirtaa; teitä on varoitettu!

Tajusin taas tänään kerran sen, että olen 23-vuotias. 23, en enää 13 niin kuin silloin kun otin ensimmäisiä (haparoivia) askeleita cosplayn saralla. Paljon on mahtunut noin kymmeneen vuoteen ja niin moni asia on muuttunut. Ensimmäisinä cossivuosinani ravasin cosplayryhmästä toiseen, ja nämä ryhmät koostettiin tietysti Anikin foorumilla, missäs muualla. En seurannut vielä kovinkaan montaa sarjaa, mutta niiden harvojen seurattujen joukosta lähes kaikki olivat superduperihkuparhaitaikinä fandomeita, joista oli pakko saada cossata joka conissa. Coneissa oli ok olla vähän hupsu ja vähän enemmän innostunut, sillä mututuntumalla suurin osa kävijöistä oli suurinpiirtein samaa ikäluokkaa kanssani ja ihan yhtä hupsuja ja innostuneita. Kuuluihan noiden ensimmäisten vuosien joukkoon kaikkea "noloakin" kuten letkajenkkoja, Hetalia-cosplayhäitä ja sanan "eeppinen" törkeää väärinkäyttöä, mutta siitä huolimatta niihin kuului paljon paljon hyvää.

Tällä hetkellä tilanne on huomattavan erilainen. Haluaisin tavata uusia ihmisiä cosplayryhmien muodossa, mutta Anikin kuivettua kasaan ryhmiä on vaikeaa löytää. Twitterissä ja Facebookissa voi tuki huudella kiinnostuneita mukaan, mutta vaikeampaa homma on silti. Blogitkin alkavat pikkuhiljaa tehdä kuolemaa (?) ihmisten siirrettyä cosplayharrastuksensa Tumblriin ja Facebookiin. Tumblrissa on toki helppoa levittää kuvia, mutta palautetta ei juurikaan saa, ja Facebookissa muiden cossaajien sivujen bongaaminen on mielestäni hankalaa eikä siellä oikein tee mieli avautua kilometritolkulla. Tällä hetkellä minulla ei ole yhtä superduperfandomia josta olisi aivan pakko saada cossata joka conissa, vaikka cossaankin yhä pelkästään niistä sarjoista joista tykkään ja niitä hahmoja joista oikeasti pidän. Rakastan ryhmäcosseja ja olisi aivan parasta muodostaa iso ryhmä äärimmäisen rakkaasta sarjasta, mutta tällä hetkellä vain etsiskelen sitä uutta The Fandomia. Toki nykyhetkeen mahtuu myös paljon hyvää: minulle on kertynyt aivan mahtavia ystäviä ja conituttavuuksia, ja pukujeni laatu on parantunut (??). Lisäksi aikuistumisen myötä conikäyttäytymiseni on huomattavasti aiempaa hillitympää eikä niin myötähäpeää aiheuttavaa, vaikka nolo läppä lentääkin yhä varsin estottomasti.

Siinä siis vähän menneisyyttä ja nykyisyyttä, mutta miten on tulevaisuuden laita? 23-vuotiaana tunnen itseni ajoittain varsinaiseksi vanhukseksi joissakin ikärajattomissa tapahtumissa, ja tiedän että tilanne vain pahenee ajan myötä iän karttuessa. Tietenkään 23-vuotias ei ole vielä mikään ikäloppu, ja etenkin K18-coneissa (lue: Desuconeissa) pyörii paljon sitä omanikäistä ja vanhempaakin väkeä. Conit eivät ole pelkästään lapsille suunnattu juttu eikä niissä käyminen katso ikää, mutta miten on cosplayn laita? Valtavan suuri osa animehahmoista on about lukioikäisiä ja myös näyttää siltä; ei ole ryppyjä, jenkkakahvoja eikä riippuvia rintoja. Toki meikillä, istuvilla vaatteilla ja peruukeilla voi hämätä paljonkin, mutta ei vaikkapa 45-vuotias silti näytä 16-vuotiaalta vaikka kuinka yrittäisi. Tässä se ongelma ja sänkyni alta kurkisteleva mörkö onkin:

Tiedän, että jossain vaiheessa minun on "pakko" lopettaa cosplay ikääntymisen takia.

Välillä tämä ajatus herättää minussa kateutta ja epäreiluuden tunnetta: vaikkapa suunnistajan tai valokuvaajan ei ole mikään "pakko" lopettaa rakasta harrastustaan iän myötä, vaan he voivat harrastaa samaa juttua vaikka ala-asteelta hautaan jos niin lystäävät. Cosplay on kuitenkin ulkonäköpainotteinen harrastus, ja iän myötä ulkonäkö useimmiten rapistuu -- tai jos ei varsinaisesti rapistu, niin ainakin muuttuu radikaalisti. Jo nyt sukulaiseni kyselevät, että meinaanko jatkaa pukujen tekemistä vielä kolmekymppisenäkin. Tähän mennessä olen vastannut itsevarmasti että joo ja ettei siinä ole mitään kummallista, mutta samalla epävarmuus täyttää mieleni. Niin, meinaanko minä jatkaa? Mitä jos näytän seitsemän vuoden päästä jo niin vanhalta, että iso osa potentiaalisista cossattavista karsiutuu pois koska en yksinkertaisesti pysty näyttämään heiltä vaikka kuinka yrittäisin? Enhän minä nytkään cossaa esimerkiksi niitä bikiniasuisia shounen-sankarittaria tai lättärintaisia pikkusiskohahmoja koska en pystyisi tekemään niitä mitenkään uskottavasti. Toki jokainen saa cossata mitä tahtoo (tämä on varmasti cosplayskenen ylikäytetyin lause), mutta itseäni ainakin korpeaa, jos en onnistu näyttämään valitsemaltani hahmolta tarpeeksi.

Tällä hetkellä cosplay on minulle se kaikista rakkain harrastus yhdessä kaiken muun anime- ja mangahörhöilyn kanssa. Ajatus siitä, että joudun jossain vaiheessa luopumaan siitä vasten tahtoani, ahdistaa. Minua pelottaa myös se, mitä tapahtuu kun noin omanikäiseni cossaajat tulevat ikään, jossa pitäisi olla "oikeasti aikuisia" eli perustaa perhe, hankkia kesämökki ja niin edelleen. Tuleeko tässä käymään niin, että jossain vaiheessa cossaaja jos toinenkin alkaa julistaa miten anime ja manga ja cossaus ovat niiiiiiiiiiin lapsellisia juttuja ja miten viinien maistelu ja oman pikku Korianteri-Kauhakuormaajan viisi vee nokkahuilutuntien seuraaminen ovat paljon parempia ajanviettotapoja? Tosiasiassahan asia ei ole näin mustavalkoinen, vaan nörttiyden ja "oikean aikuisuuden" yhdistäminen on kyllä mahdollista, mutta minua pelottaa suunnattomasti että mitä jos jään tuttavapiirini viimeiseksi cossaajaksi muiden hylätessä harrastuksen "aikuisempien" asioiden vuoksi.

Eniten asiassa ahdistaa luultavasti se, ettei sille yksinkertaisesti voi mitään. En voi pysäyttää vanhenemista enkä kääntää kelloa taaksepäin. En voi muuttaa cosplayharrastusta niin, ettei cossaajan ulkonäkö vaikuttaisi siihen miten hyvältä hän näyttää hahmossaan. Voin toki ryhtyä cossaamaan pelkästään niitä vanhempia naishahmoja, mutta se tuntuisi ikävän rajoittavalta. Kello tikittää koko ajan eteenpäin ja hetki hetkeltä olen vanhempi kuin aikaisemmin ja kroppani muuttuu sen mukaisesti.

Mitä tässä oikein tekisi?

 

Kuinka (ei) pariutua conissa

Viime aikoina (Desu)coneissa pariutuminen on puhuttanut Suomen animeharrastajia, liekö sitten erityisesti tämän vielä melko uuden keksinnön, K18-conien, myötä. Niissä kun aikuisen ei tarvitse pelätä, että potentiaalinen treffikumppani osoittautuukin 15-vuotiaaksi, eikä puolestaan 15-vuotiaan tarvitse pelätä joutuvansa aikuisen iskemäksi. Keskeisintä pariutumispuheessa tuntuu olevan se, ettei pariutuminen onnistu, ja että miten sen sitten saisi onnistumaan. Koska ihmisten auttaminen on mukavaa, päätin tunkea soppani lusikkaan ja kirjoittaa oman näkemykseni aiheesta. Niidel kirjoittikin jo jokin aika sitten omat ohjeensa coniseuran hakuun, ja tässä nyt vuorostaan minun vinkkini siihen, miten Juuri Sinä voit löytää conista seurustelukumppanin!

Disclaimer: en väitä olevani mikään Amorin apulainen tai pariutumisen maailmanmestari, vaan nämä asiat ovat puhtaasti maalaisjärjellä pääteltävissä. :D

1) Älä mene coniin ajatuksella, että löydät conista seurustelukumppanin.

Valitan, mutta nyt on pakko kaataa ämpärillinen jäävettä niskaan. Kaksi-kolme päivää on äärimmäisen lyhyt aika, ja siinä ajassa ei mitä todennäköisimmin saa aikaiseksi seurustelusuhdetta. Conista voit toki löytää potentiaalisen seurustelukumppanin tai ihastuksen, mutta että ihan parisuhteen? Tuskinpa, jos et tunne tätä ihmistä ennestään. Yleensä ihastuksista parisuhteiksi kehkeytyvät suhteet vaativat aikaa kypsyäkseen ja kehittyäkseen, sillä toiseen ihmiseen tutustuminen vie luonnollisesti aikaa. Etenkin, jos sinä asut Helsingissä ja kuuma uusi ihastuksesi Torniossa, vaatii tuttavuudesta ihastukseksi ja sitä kautta parisuhteeksi etenevä suhde yleensä pitkään jatkunutta viestittelyä ja puolin ja toisin ylösalas Suomenmaata reissaamista. Jos lähdet coniin uskoen, että nyt kyllä nappaa ja poistut sunnuntaina päättäjäisistä Facebookin parisuhdestatusta päivitellen, olet lähes sataprosenttisen tuomittu epäonnistumaan. Silloin jokainen uusi tuttavuus näyttäytyy potentiaalisena seurustelukumppanina, ja pettymys iskee kasvoja vasten kuin märkä rätti, kun kasuaali jutustelu ei muuttunutkaan rakkaudeksi ensisilmäyksellä. Hiljaa hyvä tulee!

Se tunne kun tutustuitte lauantai-iltana muttet ole vielä sunnuntaiaamuna parisuhteessa.

2) Tutustu ihmisiin.

Tätä hoetaan kaikkialla, mutta se nyt vain sattuu olemaan totta. Suomen animeskenessä on olemassa eräs valitettavan yleinen ilmiö, jossa toisiaan kaukaa ihailleet harrastajat X ja Y pitävät tätä toista aivan mahtavana tyyppinä, mutta kumpikaan ei uskalla avata keskustelua. Pahimmassa tapauksessa X ja Y ovat todellisia sielunkumppaneita, mutta kaikki se potentiaali hyvään ihmissuhteeseen valuu hukkaan molempien vain tuijottaessa toista kaihoisasti Metsähallin pylvään takaa kun tämä ei huomaa. Vanha sanonta kuuluu, että kotoa ei tule kukaan hakemaan, ja se pitää paikkansa edelleen. Miten voit tutustua uusiin ihmisiin jos et koskaan yritä tutustua uusiin ihmisiin? Tiedän, että iso osa animeharrastajista on introverttejä ja/tai ujoja (itse olen molempia), eikä tuntemattomalle tyypille jutteleminen tule oikein luonnostaan. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, joskus vain on poistuttava omalta mukavuusalueeltaan ja yritettävä. Epäonnistumisia sattuu kaikille, mutta se ei anna lupaa lakata yrittämästä. Kaikki ne kiusalliset hiljaisuudet ja väenvängällä ylläpidetyt keskustelut ovat kyllä sen arvoisia, kun viimein löydät ihmisen jonka kanssa sinulla oikeasti klikkaa. Hyvä tapa päästä tutustumaan uusiin ihmisiin on osallistua cosplayryhmiin -- itse olen tavannut niiden kautta aivan hirveästi ihania ihmisiä, joista osan kanssa olen edelleen todella hyviä ystäviä ja joista osan kanssa taas olen kokenut ihastumisia. Yhteinen mielenkiinnonkohde helpottaa keskustelun aloittamista huomattavasti. Coneissa on myös usein tarjolla luentoja epävirallisempaa yhteistoimintaa kuten lautapelejä tai teehetkiä, joten niissä kannattaa kokeilla onneaan. Joinain vuosina Desuconeissa on järjestetty myös speedmeetingiä, jossa tapaa valtavan määrän uusia ihmisiä todella nopeasti, joten jos tämä ohjelmanumero tekee vielä joskus uuden tulemisen, kannattaa osallistua.

"Hei aivan ihana cossi sulla!"

3) Älä ole ennakkoluuloinen/nirso.

Etenkin Internetissä on helppoa suhtautua asioihin ja ihmisiin mustavalkoisesti ja kehitellä ennakkoluuloja vailla sen kummempaa todellisuuspohjaa. Kuitenkin, jos menet coniin uskoen, että jokainen vastaantuleva mies on hikinen nyymi joka vain odottaa oikeaa hetkeä iskeäkseen kouraansa ensimmäisen näkemänsä KanColle-cossaajatytön reiteen, et mitä todennäköisimmin löydä conista poikaystävää. Vastaavanlaisesti, jos ajattelet että jokainen conittajatyttö on olemassa vain tehdäkseen sinut naurunalaiseksi kun yrität jutella hänelle, on hyvin epätodennäköistä että päädyt yhteen conittajatytön kanssa. Animeharrastajat kenties ovat, näin mututuntumalta, keskimääräistä ujompia ja kömpelömpiä sosiaalisissa tilanteissa, mutta hyvin harvalla conittajalla on oikeasti pahat mielessään. Mikäli oikeaa seksuaalista ahdistelua/muuta häiritsevää käytöstä tapahtuu, kannattaa hakea kipinkapin lähin järjestyksenvalvoja apuun, mutta pelkkä keskustelun aloittaminen kanssasi ei ole mikään synti eikä se tee kenestäkään "creepyä". Useimmat nimenomaan toivovat löytävänsä coneista samanhenkisiä ihmisiä ystävyys- ja/tai parisuhteisiin, eikä siinä ole mitään pahaa. Jos satut flirttailemaan mukavalle tyypille ja tämä ilmoittaa olenvasa varattu tai ettei häntä kiinnosta, ei siinä mitään -- et voinut tietää etkä ole siis toiminut väärin. Unohda myös ajatus "kaikki sarjasta X cossaavat ihmiset ovat Y", sillä se nyt ei missään nimessä pidä paikkaansa.

Seurustelukumppania hakiessa saa ja toki pitääkin olla kriteereitä, mutta eräs asia on tehtävä selväksi. Jos oletat, että conissa syliisi tipahtaa ajatuksenlukutaitoinen ja supersosiaalinen lihaksikas animebishi tai 24/7 söpö ja viaton photoshopatulta aasialaismallilta näyttävä animeprinsessa, joudut pettymään pahemmin kuin lapsi, jonka synttäreille ei saapunut ainuttakaan vierasta. Kukaan ei ole täydellinen, piste. Jos pidät kynsin ja hampain kiinni ihanteestasi, tulet väistämättä pettymään kun todellisuus ei vastaakaan kuvitelmia. Jos jätät juttelematta cossaajatytölle siksi, että tämä on mielestäsi liian pitkä cossaamaan hahmoa X, et koskaan saa tietää että olette molemmat hulluina Pokémoniin ja haluatte kumpikin kuusi lasta ja koiran. Jos ignooraat mukavalta vaikuttavan mutta fedorapäisen pojan vain päähinevalinnan takia, et koskaan päädy keskustelemaan hänen kanssaan kolmelta aamuyöstä syvällisesti siitä, kuka on paras Love Live -tyty. Ulkokuori on toki se, mihin ihastutaan, mutta useimmiten sisäinen puoli on se, mihin rakastutaan.  

Sori vaan mutta Takeoita löytää vain animesta.

4) Unohda itsesyytökset äläkä luovuta.

"Haluun löytää conista seurustelukumppanin mut juttelin kerran conissa pojulle/tytylle mut se vaan ignoorasi mut joten nyt en yritä enää ikinä :(((". Kuulostaako tutulta? Jos kuulostaa, tee suunnanmuutos. Vaikka olisit kuumotellut koko perjantai-illan jotain söpöä conittajaa ja vihdoin kerännyt rohkeutesi mutta tullut torjutuksi/ignooratuksi, se ei tarkoita etteikö jonkun toisen kanssa voisi onnistua paremmin. Ja ennen kuin aloitatkaan, lakkaa hokemasta itselleni "olen niin ruma/tylsä/burgeri/kamala ihminen ettei kukaan voi minusta kiinnostua", sillä se ei pidä paikkaansa. Olet itse itsesi pahin kriitikko, ja niin ovat kaikki muutkin -- usein muut eivät edes huomaa niitä asioita, joista olet huolissasi itsessäsi, sillä kaikki ovat niin keskittyneitä omiin muka-kamaliin puoliinsa. Otetaanpa pari esimerkkitilannetta.

Tilanne 1: Björn Burgeri menee juttelemaan Clara Cossaajalle.

Björn: "M-moi, sul on tosi upee cossi saanks kuvan?" (Voi pastakeitin, spagetit valuu, se pitää mua ihan varmasti outona ja tyhmänä.)
Clara: "Joo toki!"
Björn: "Kiitti kuvasta. Kotori on munkin suosikkityty Love Livestä." (Olipa tyhmästi sanottu, en kai mä kuvaisi sitä jos Kotori olisi mun mielestä huonoin tyty. Parasta häipyä pian.) "Mutjootota pitää mennä."
Clara: "Okei moi!" (Hitsi miten mukavanoloinen jätkä, olisi ollut kiva jutella sen kanssa Love Livestä mutta nyt me ei varmaan nähdä enää. :( )

Tilanne 2: Mia Mahjonginpelaaja yrittää lähestyä Make Mahjonginpelaajaa pelin lomassa.

Mia: "Hei tota nyt kun tää peli on loppumassa niin haluisiksä tehdä jotain yhdessä?" (Kylläpä kuumotti kysyä, se varmaan näkee et oon ihan hermona. Miks ryssin aina nää tilanteet.)
Make:  "Ai hitsi mun on kyllä pakko mennä sinne Battle Royale -luennolle, se alkaa ihan just." (Mutta jospa sen jälkeen?)
Mia: "Aijaa no ei sit, mä vaan aattelin jos sulla olis ollu aikaa. Itse asiassa mäkin taidan silloin olla yhdellä luennolla." (Niinpä tietty, sen mielestä oon ruma ja läski. Sillä on kumminkin varmaan jo tyttöystäväkin.)
Make: "Ai okei." (Onpa söpö tyttö, harmi ettei se näytä tahtovan hengata mun kanssa. ;_; )

Huomaatteko mitä tapahtui? Kummassakin tapauksessa osapuolet tulkitsevat väärin toistensa kommentit omien negatiivisten ajatustensa takia, mistä seuraa vain pahaa mieltä molemmille. Itse olen ollut perusluonteeltani pessimistinen niin kauan kuin muistan, joten tiedän kokemuksesta että tällaista tapahtuu aivan liian helposti. Vie aikaa ja voimia päästä eroon siitä harhakuvasta, että itse on maailman rumin/tylsin/kamalin ihminen, mutta se on ehdottomasti sen arvoista.

"En minä vihaa sinua, on vain pakko päästä kunniavierasohjelmaan!"

5) Älä mene coniin VAIN etsimään seurustelukumppania.

Kukaan ei sano, että coneissa ei missään nimessä saisi pariutua. Conit ovat erittäin hyvä pariutumisympäristö, sillä niissä liikkuessa voit olettaa, että potentiaaliset seurustelukumppanit ovat kiinnostuneita jokseenkin samanlaisista asioista kuin sinä, mikä madaltaa tutustumiskynnystä ja helpottaa tutustumista. Kuitenkin, sanon nyt suoraan että on aivan idioottimaista lähteä coniin ainoana tavoitteenaan päästä siellä parisuhteeseen. EI. Jos et mene coniin tekemään mitään muuta kuin yrittämään pariutumista, tuhlaat harmillisen paljon omaa aikaasi ja viet lipun sellaiselta, joka olisi tahtonut coniin conittamaan. Jos sinulla ei ole conissa kirjaimellisesti mitään muuta tekemistä kuin etsiä seuraa, paineet löytää seurustelukumppani kasvavat valtaviksi ja vaikeuttavat pariutumista. Pahimmassa tapauksessa epätoivo paistaa potentiaalisten kumppaneiden silmiin Metsähallin toiselta puolelta asti, ja nämä kaikkoavat luotasi kuin, no, potentiaaliset kumppanit superepätoivoisen kosijan luota. Conissa on niin paljon tehtävää, nähtävää ja koettavaa, että ihminen joka ilmaisee tulleensa sinne vain seurustelukumppanin löytäminen mielessään, antaa itsestään hieman epäilyttävän kuvan. "Joo ei mua kiinnosta nää luennot yhtään mut tulin iskemään conittajia, läheks kahville?" tuskin on paras mahdollinen keskustelunavaus uuden kiinnostavan tyypin kanssa. Kun coniinmenon pääpointti on jossain aivan muualla, kuten vaikka kunniavieraan tapaamisessa, luentojen seuraamisessa tai cossaamisessa, ihmisiin tutustumisesta ei tule niin väkinäistä ja pakotettua kuin silloin, jos itse con ei kiinnosta tippaakaan. Toivon tosiaankin, ettei kukaan oikeasti mene coneihin vain seuran löytämisen perässä, sillä se on niin suurta haaskausta että harakatkin itkevät (yleensä käytetään sanontaa "harakatkin nauraa", joten ymmärrätte varmasti miten vakavasta asiasta on kyse).

"Täällä on tylsää ja anime on kuraa, miksen oo jo löytänyt pojuydeä?"

Muttamutta, tässäpä nämä. En tiedä oliko näistä mitään apua, mutta ainakin niitä oli hauskaa kirjoittaa. :D Hyviä tulevia conia ja onnea parinmetsästykseen!

Yölliset pohdinnat fanservice-hahmojen cossaamisesta

Kaverini kysyi minulta kerran, Asuka-cossiini viitaten: "Kun sä kerran oot feministi, niin miten sä voit cossata hahmoa joka on selkeesti tehty sitä varten että miehet fäppää sille?". Erittäin hyvä ja pohdintaan johdatteleva kysymys!

Fanservice-hahmo nk. "herrasmiessarjasta"

 

Miksi kukaan ylipäätänsä cossaa (nais)hahmoja, joiden asu on enemmän tai vähemmän paljastava? Minäpä kerron.

Monilla ihmisillä, minulla mukaan lukien, päämotivaatio hahmon valintaan lähtee hahmorakkaudesta ja hahmon luonteesta. Jos erittäin rakas hahmo tulee kohdalle, paljastavalla asulla ei ole mitään väliä. Ace Attorneyn Mia on tällainen esimerkki omalta kohdaltani. Nyt kuitenkin aion olla paasaamatta hahmorakkaudesta ja keskittyä muihin syihin, joiden perusteella fanservice- eli herutushahmoja cossataan.

1. Herutushahmoilla on usein todella nätit asut. Maailma on täpötäynnä naishahmojen supersöpöjä asukokonaisuuksia. Itse tykkään röyhelöistä, korkokengistä, korseteista, minihameista ja lukuisista muista perinteisesti naisellisiksi mielletyistä vaatekappaleista, joita myös monet herutushahmot suosivat. Pandora Heartsin Lottien asu oli täynnä toinen toistaan herkullisempia yksityiskohtia, mikä painoi vaakakupissa todella paljon silloin kun valitsin tämän hahmon cossattavakseni. Tätä kirjoittaa nuori nainen, jonka look koostui lähes koko yläasteen polkkatukasta, farkuista ja ylisuurista huppareista, ja jolle oli pitkään uskoteltu, että kaikki tyttömäinen on tyhmää ja ei vakavasti otettavaa. Etsin vieläkin itseäni, mutta tätä nykyä löydän suuria ilon hetkiä röyhelöihin ja pitsiin pukeutumisesta. Cosplay tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia tälläytyä nätiksi ja pukeutua vaatteisiin, joita ei oikein voi arkena käyttää.
2. Itsetunto kohoaa, jos ei kertarysäyksellä niin ainakin pieninä annoksina. Näteillä vaatteilla, sievällä peruukilla ja tekoripsillä höystetyllä meikkiarsenaalilla voi leikitellä lähes vapaasti cosplayssa, ja itsestään saa kaivettua esiin ihan uusia puolia. Hyvin onnistunut hahmoksi laittautuminen ja puku yhdessä tuovat usein lukuisia kehuja, mikä on itsetunnolle nannaa. Tuntuu hyvältä tajuta onnistuneensa jossakin, ja mikäs sen parempaa jos kyseessä on vielä itselle rakas harrastus. Cosplay on muutenkin erittäin hyvä tapa kohottaa itsetuntoa niin omien taitojen kuin kehonkuvankin suhteen, kuten lukuisat suomalaiset bloggarit ovatkin aiemmin jo todenneet.
3. Huomio on imartelevaa. Cosplayskenessä lähes kaikki ovat kovia korostamaan sitä, että he ainakaan eivät cossaa huomion takia. Jos joku kehtaa ilmaista nauttivansa esillä olemisesta ja pukunsa tuomasta huomiosta, ovat skenen verenhimoiset hyeenat heti leimaamassa kyseisen henkilön huomion perässä juoksevaksi tyhjäpääksi, joka käyttää cosplayta vain ponnahduslautana huomiota kalastellessaan. Totuus on kuitenkin se, että hyvin suurella todennäköisyydellä lähes kaikki cossaajat nauttivat saadessaan positiivista huomiota pukuillessaan. Itse olen tuntenut itseni lähes koko pienen ikäni ajan rumaksi, lihavaksi ja epäviehättäväksi, joten tuntuu todella mukavalta saada kuulla näyttävänsä kauniilta nättiä ja fanien silmissä kuumaa animutsikua cossatessa.
4. Koska niin voi tehdä! Feministinä uskon siihen, että niin naisten kuin miestenkin tulisi saada tehdä haluamiaan asioita ilman, että heidät tuomitaan silkan sukupuolensa perusteella. (Kunhan siitä ei aiheudu vahinkoa muille ihmisille.) On naisia, jotka väittävät, että tiukkoihin vaatteisiin pukeutuva kotirouva ei voi olla feministi, koska tiukat vaatteet ja kotirouvana oleminen miellyttävät miehiä. Tämä on hyvin vahingollinen olettamus, sillä sehän tarkoittaisi, että maskuliinisuus on oletus ja automaattisesti feminiinisyyttä parempaa. Cosplaymaailmassa tämä näkyy usein toisten cossaajien (huomio)huoritteluna ja puheina siitä miten "kaikki naishahmot on ihan tyhmii ja six mä cossaan vaan miehii kun ne on parempii :)". Usein oletetaan, että jos nainen cossaa herutushahmoa, hän tekee sen puhtaasta miesten miellyttämisen halusta. Tämä on täysin älytön ajatus, sillä a) kaikki naiset eivät ole edes kiinnostuneet miehistä, b) ulkonäkö ei kerro ihmisestä läheskään kaikkea, c) uskokaa tai älkää, joskus ihmiset tekevät asioita silkaksi omaksi ilokseen ja d) vähäpukeisen hahmon valitsemiselle on lukuisia muitakin syitä, esimerkiksi ne jotka olen maininnut aiemmin tässä blogipostauksessa. Kun cossasin Asukaa, tiesin kyllä Senran Kaguralla olevan varsin kyseenalaisen maineen. Se ei kuitenkaan estänyt minua cossaamasta. Asuka ei ole ehkä ihkuin ja rakkain lempihahmoni ikinä, mutta pidän hänen luonteestaan ja designistaan niin paljon, että halusin cossata ja cossasinkin häntä. Siinä kaikki.

Tähän loppuun totean vielä, että usein herutushahmoa cossatessa voi saada osakseen myös negatiivista huomiota kuten tuijottelua, ällöjä kommentteja tai jopa suoranaista lääppimistä. Tuijotuksille ei itse voi yhtään mitään, eikä ihmisiä voi kieltää katsomasta. Jos pukeudut huomiotaherättävästi, saat huomiota. Jos et kestä jonkun kaulaparran kiinnostuskiikareita, voit siirtyä toiselle puolelle Metsähallia. Sen sijaan limaiset kommentit ja käsiksi käyminen eivät missään nimessä ole ok, eikä kenenkään tule sietää semmoista. Paljastava asu ei muuta naista yleiseksi lihanpalaksi jota saa käpliä miten mieli tekee, vaan puvun sisällä on yhä ihminen jota tulee kohdella kunnioittavasti. Piste.

PYLLY. Ihanin tyty, tahtoisin vaan cossata ;_;

Länkkärit ja cossaajat pois MINUN Desuconeistani, eiku--

En jaksa kunnolla avautua Suomen coniskenen uusimmasta ulinanaiheesta eli siitä, että Desucon muka vihaisi cossaajia, sillä tämä väite on täysin naurettava ja perustuu sitä paitsi mitä todennäköisimmin pelkälle väärinkäsitykselle/luetun väärinymmärtämiselle. Toteankin siis näin lyhyesti ja ytimekkäästi: ei, Desucon ei vihaa cossaajia, sillä jos näin olisi, conissa tuskin olisi cosplaykisoja, cosplayohjelmaa tai cosplaypukuhuonetta. Kuka muka on väittänyt etteivät cossaajat istu luennoilla? Ja näin viidennenmiljoonannen kerran: Frostin K18-ikäraja ei johdu siitä, että ilkeät Desu-sedät olisivat sitä mieltä, että kaikki cossaajat ja alaikäiset pitäisi polttaa isossa kokossa samalla kun täysi-ikäiset, Oikeat Conkävijät nautiskelevat skumppaa ja mansikoita ravintola Lastun pöydässä jousikvartetin soittaessa taustalla. Frostin K18-ikäraja johtuu siitä, että yli 18-vuotiaat käyvät todistetusti useammin ohjelmissa kuin alaikäiset conittajat, ja kuuluvat siten Desuconin toivottuun kohderyhmään. Näin yksinkertaista se on.

Desucon ei siis vihaa, mutta tällä kertaa minäpä vihaan. Kyllä vain. Arvatkaapa mitä minä vihaan? Sitä, kun ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneita animesta tai Japani-jutuista ylipäätään, tulevat Desuconiin ja ulisevat conin jälkeen Internetissä miten tapahtumassa ei ollut tarpeeksi sisältöä heille ja eikö Desu voisi ensi kerralla pitää ohjelmaa myös länsimaalaisista sarjoista.

"En käyny Desussa yhessäkään ohjelmassa kun öö ei mua oikein kiinnosta toi anime ://

"

 

 

"Miksei länsisarjacossilla pääse Desun hall cosplay -kisaan?"

"Desuconin yleisilmeelle tekisi hyvää jos sinne lisättäisiin ohjelmaa länsifandomeista!"

Pyrin yleensä esiintymään blogissani ja Internetissä muutenkin kohteliaasti, mutta nyt minulla keittää yli. Tilanne on sama kuin se, että jääkiekko-otteluun ilmaantuisi lauma jalkapallofaneja, jotka eivät katsoisi ottelua lainkaan ja valittaisivat pelin jälkeen äänekkäästi siitä, miksei kaukalossa pelattu jalkapalloa. Aina saa toivoa, mutta yhdenkään tapahtuman velvollisuutena ei ole muokata itseään Juuri Sinun toiveitasi vastaavaksi, etenkään jos nuo toiveesi poikkeavat suuresti kyseisen tapahtuman tavasta profiloitua. Piste. Ymmärrän kyllä, että Suomen ongelmana on länsimaalaisiin sarjoihin/fandomeihin keskittyvien tapahtumien puute, mutta se ei tarkoita, että animeen keskittyvien tapahtumien tulisi muuttaa itseään länsimaalaisten sarjojen faneille sopivammiksi. Desucon kun kuitenkin on tietääkseni niitä harvoja (ellei jopa ainoa, muistini taitaa nyt pettää) nimenomaan animeen ja mangaan keskittyvä coneja. Turrit, bronyt, Tumblr-fandomien edustajat ja länsimaalaisten videopelien ystävät löytävät luultavasti mieleistään sisältöä esim. Traconista tai Animeconista, mikä ei ehkä ole ideaalitilanne mutta on kuitenkin edes jotain.

Itse olen toki kiinnostunut Japani-juttujen lisäksi myös länsimaalaisista sarjoista ja peleistä, mutta tunnen silti itseni enemmänkin animefaniksi kuin länsifandomien jäseneksi. Näin ollen en ole itse kokenut kuuluvani esim. Fanfestin tai Popcultin kohderyhmään, ja olen suosiolla jättänyt liput niille, jotka oikeasti tahtovat kyseisiin tapahtumiin. Mielestäni yksi conien parhaimmista puolista on samanhenkisten ja samanlaisia kiinnostuksenkohteita omaavien ihmisten löytäminen, eikä tämä puoli pääse toteutumaan mikäli tapahtumat täyttyvät niistä, joita tapahtumassa painotettavat asiat eivät kiinnosta. Suomi laahaakin jäljessä tämän asian suhteen, ja taitaa mennä hetki ennen kuin pelkästään länsisarjoille pyhitetyt tapahtumat saavat jalansijaa täällä. Se ei siitä huolimatta tarkoita, että tätä odotellessa animetapahtumien pitäisi muuttua länsifandomkeskeisiksi. Jos Desuconiin ilmestyisi yhtäkkiä syvällinen luento bronyjen yhteiskunnallisesta asemasta, olisin syvästi pettynyt. Ponit eivät ole animea eivätkä siten kuulu Desuconiin. Eihän koirakaan kuulu kissanäyttelyyn. 

Totuus on kuitenkin se, että coninjärjestäjien on mahdotonta valvoa, menevätkö liput conin kohderyhmälle. Cossaajat ovat hyvin usein myös animeharrastajia, ja Disney-prinsessaksi pukeutuneella tyypillä voikin olla eeppisen mittaiset MAL-palkit. Näin ollen kukaan ei estä animesta kiinnostumatonta henkilöä osallistumasta Desucon-tapahtumiin, mutta kyseisellä henkilöllä ei silti mielestäni ole mitään oikeutta pahoittaa mieltään, jos tapahtuma ei kyseisen henkilön toiveista huolimatta muokkaa itseään tavalla, joka ei sovi sen imagoon. 

Kun perfektionismi pilaa kaiken

Ei, tämä ei ole Desucon-raportti, vaikka käynkin läpi jonkun verran Desuconissa kokemiani tuntemuksia. Desucon-raportti tulee sitten kun saan kasaan julkaistavia kuvia.

Olen aina ollut perfektionisti. Pienestä pitäen olen ollut "kiltti tyttö" ja menestynyt koulussa vanhempien mieliksi, ja yläasteella sekä lukiossa laihdutin pakonomaisesti koska ajattelin, että olemalla laiha saavuttaisin täydellisyyden. Perfektionismini on muuttunut ajan kuluessa. Ennen se oli vahvasti mallia "jos en osaa en edes yritä sillä mitä järkeä yrittää jos lopputulos ei ole täydellinen", mutta pikkuhiljaa tämä malli on lieventynyt ja lieventynyt, sillä etenkään cosplayssa ei pötkitä pitkälle mikäli ei edes yritetä kokeilla uusia tekniikoita. Olen iloinen siitä, että olen ryhtynyt kokeilemaan uusia tekniikoita ja materiaaleja sekä vähän aiempaa haastavampia pukuja, sillä mikäli en olisi tehnyt niin, kyhäilisin varmaan vieläkin niitä lakanakangasmiestenpukuja vuosien 2010-2011 malliin. Nykyinen perfektionismini on lähinnä mallia "yrittää pitää, mutta auta armias jos mokaat sillä eivät muutkaan mokaa". On kamala tunne, kun tajuaa että vaikka tekisi parhaansa, se ei riitä. Esim. Virionin jousipyssyä tehdessä yritin parhaani, mutten siitä huolimatta saanut jousen runkoa tarpeeksi kestäväksi ja niinpä se nyt lojuu tuolla lattialla yhdestä kohdasta katkenneena enkä tiedä mitä ihmettä sille tekisin. Inhottavinta tässä on se, että kaiken muun epäonnistumisen tuottaman mielipahan lisäksi minua vainoaa ajatus siitä, että kuka tahansa muu cossaaja olisi todennäköisesti onnistunut välttämään tuon virheen ja saanut jousen ajoissa valmiiksi niin kuin pitikin. Vertailu on yksi suurimmista synneistäni, mutta vaikka kuinka yrittäisin muistuttaa itseäni siitä että oman itsen vertaaminen muihin on ajanhukkaa, ajaudun kerta toisensa jälkeen tekemään niin ja inhoamaan itseäni vähän lisää. 

Desuconissa vertailukammoni ja sitä seuraava ahdistus leimahtivat liekkeihin varsin yllätyksettömästä syystä: käytin jälleen Erwiniä eli cossasin Shingeki no kyojinista, ja koska sarja on edelleen huippusuosittu myös cossaajien keskuudessa, Desuconia kansoittivat cossaajat, joilla oli luonnollisesti yllään lähes tismalleen samanlainen univormu kuin minulla. Tämä puolestaan johti väistämättä siihen, että vertailin jatkuvasti omaa cossiani muiden pukuihin ja ahdistuin nähdessäni milloin minkäkin puvunosan tehtynä paremmin kuin miten olin itse onnistunut tekemään. Tämä ei tietenkään ollut muiden SnK-cossaajien syytä, vaan vika oli sataprosenttisesti omassa päässäni. Ihailin muiden cosseja kaukaa enkä uskaltanut mennä juttelemaan kenenkään samasta sarjasta cossanneen kanssa, sillä häpesin omaa pukuani ja sen kelvottomuutta niin paljon, että tunsin ettei minulla ollut oikeutta mennä puhumaan noille ihmisille. Vaikka maalaisjärki kertoi minulle, ettei yksikään noista ihmisistä olisi todennäköisesti haukkunut minua ja pukuani maanrakoon, pelkäsin silti heidän ajattelevan minun pilanneen lempihahmoni huonolla puvullani, ja tämä ajatus riitti pitämään minut loitolla vaikka olisinkin kovasti halunnut mennä juttelemaan muille SnK-cossaajille. En halunnut näyttää noille samaa sarjaa ja samoja hahmoja fanittaville ihmisille, että olin tehnyt puolivillaista työtä cossini suhteen ja siten pilannut tahtomattani lempihahmoni. Järkitasolla tiedän touhuni olleen aivan älytöntä, mutta tunnetasolla olin aivan varma siitä, että olin toiminut oikein jättäytyessäni syrjään häpeämään cossiani. Halusin kuulua joukkoon, mutta samaan aikaan tunsin ettei minulla ollut oikeutta siihen koska cossini oli niin kelvoton. Kun vertailukohteita oli paljon, kuka muka olisi valinnut minut kun tarjolla oli paljon parempiakin vaihtoehtoja?

Viimeisin lause on oikeastaan koko minäkäsitykseni kiteytettynä. Olen aina tuntenut, että minun täytyy hipoa täydellisyyttä tai muuten en kelpaa, sillä muilla ihmisillä on muitakin hyviä ominaisuuksia kuin hyvä koulumenestys tai tässä tapauksessa hyvä cossi. Tiedän, ettei kukaan ole vailla vikoja tai heikkouksia ja että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen ollakseen pidetty tai hyvä ihminen, mutta siitä huolimatta tunnen itseni arvottomaksi vertaillessani itseäni muihin. Kun maailma kerran on pullollaan minua itsevarmempia, laihempia, sosiaalisempia, lahjakkaampia, kauniimpia ja taitavampia ihmisiä, mihin minua muka tarvitaan? Tuo ajatus suorastaan tihkuu itsesääliä eikä todellakaan ole sieltä miellyttävimmästä päästä, mutta se on ollut seuranani niin kauan kuin muistan. Etenkin cosplayssa tuollaiset fiilikset ovat jatkuvasti pinnassa, sillä tämän harrastuksen parissa mahdollisuudet vertailuun ovat äärimmäisen otolliset. En ole vielä kertaakaan löytänyt cossikuviani Ylilaudalta tai /cgl/:n dissausketjuista, mutta en siitä huolimatta voi olla luettelematta päässäni niitä cossieni lukuisia yksityiskohtia, joista arvon anomuumit löytäisivät satavarmasti nipottamisen varaa. Tämä on osasyynä siihen, miksi en loppujenlopuksi saanutkaan Virionia tehtyä Desuconiin. Aluksi saumattomasti sujuneen puvunteon tyssätessä pariin virheeseen tunsin koko cosplayskenen nauravan minulle (vaikka näin ei tietenkään ollut), ja inhottavan ajatuksen seuratessa toistaan meinasin lopulta pyörtyä kesken cossinteon. Pelkään suunnattomasti muiden tuomitsemista ja torjuntaa, minkä vuoksi olen superkriittinen itseni ja pukujeni suhteen. Mitä enemmän cosseissani on epäkohtia, sitä enemmän syitä muilla ihmisillä on tuomita minut.

Pahinta tässä on kenties se, että vaikka koen itseni perfektionistiksi, cosplayn kohdalla kyse on pelkästä sanahelinästä. En ole laiha enkä kaunis, en ole koskaan voittanut cosplaykisasta mitään enkä osaa tehdä vaikeita proppeja tai asuja. Vaikka puvunteon aikana tuntuu siltä, että annan ja yritän kaikkeni, viimeisteltyä lopputulosta katsellessani ajattelen lähes aina olleeni laiska. Itsekurini on äärimmäisen huono eikä kärsivällisyyteni riitä siihen, että tekisin miljoona koekappaletta ennen varsinaista pukua jotta lopputulos olisi sataprosenttisen täydellinen. Tiedän että on tuskin olemassa cossaajaa joka olisi oikeasti tyytyväinen joka ikiseen yksityiskohtaan kasvoissaan, kropassaan ja etenkin puvuissaan, muuta siitä huolimatta en tunnu pääsevän eroon siitä aika ajoin mieleeni pulpahtavasta harhaluulosta, että minua paremmat cossaajat ovat cosplay-uransa aikana kehittyneet ja oppineet niin paljon etteivät tee enää virheitä. Kukaan meistä ei ole jumalolento tai yli-ihminen, mutta siitä huolimatta tunnen olevani pohjasakkaa kaikkine virheineni.

Cosplayharrastus on kaksiteräinen miekka. Parhaimmillaan se voi toimia huonoitsetuntoiselle ihmiselle hyvänä keinona kasvattaa itseluottamusta ja oppia löytämään omat vahvuudet, mutta huonoimmillaan se ruokkii itsekriittisyyden noidankehää ja latistaa itsetuntoa entisestään. Jätän suosiolla jaarittelematta photoshopattujen cossaajien ihannoimisesta, ulkonäköpaineista ja muista ikuisuuskysymyksistä, sillä niistä on jauhettu jo aivan kylliksi myös täällä minun blogissani. Tällä kertaa tarkoitan itsetunnon latistamisella sitä, miten heikolla itsetunnolla varustetun cossaajan (kuten minun) on aivan liian helppoa tuntea olonsa riittämättömäksi, kun kanssacossaajat ympäri internettiä kertovat toinen toistaan suuremmista uhrauksista cosplayn eteen. Cossaaja X aloittaa puolen vuoden rautaisen superdieetin näyttääkseen täydelliseltä bikinicossissaan, cossaaja Y tekee pukunsa kolme kertaa alusta alkaen ennen kuin on siihen vihdoin tyytyväinen, cossaaja Z tekee ihka ensimmäisen pukunsa ja voittaa sillä cosplaykisan, ja cossaaja Å huokailee suureen ääneen sitä miten hänen täydelliseltä näyttävä pukunsa vailla turhia saumoja ja langanpätkiä on hänen mielestään aivan paska. Etenkin viimeinen esimerkki poraa suuren reiän (tällaisen) huonoitsetuntoisen cossaajan itseluottamukseen: "Jos noinkin hyvältä näyttävä cossaaja on tyytymätön upeaan asuunsa, minun huonompi cossini kelpaa lähinnä takan sytykkeeksi." Tiedostan kyllä, että cossaajat tuppaavat olemaan tyytymättömiä asuihinsa taidoistaan ja pukujensa tasosta riippumatta, mutta siitä huolimatta tuntuu pahalta jos joku omaa cossia huomattavasti paremman puvun tehnyt cossaaja toteaa olevansa aivan surkea. Suomalaisen cosplayn taso on noussut aivan huimasti ja nousee yhä edelleen, ja tällaista hyvin hitaasti kehittyvää pukuilijaa moinen meno hirvittää hiukan. Tuntuu siltä, että aina pitäisi olla hieman parempi hieman nopeammin, ja jos niin ei käy, itsetunto vajoaa pohjamutiin -- miten muut pystyvät kehittymään noin nopealla tahdilla ja mikä minussa on vikana kun en itse siihen pysty?

Perfektionismi voi kohtuullisina annoksina edesauttaa kehittymistä cossaajana, mutta liiallisuuksiin mennessään se saattaa lamauttaa ja imeä ilon koko harrastuksesta. Etenkin conissa on inhottavaa tuntea olonsa rumaksi ja epäonnistuneeksi, sillä moiset negatiiviset ajatukset syövät väistämättä osan conkokemuksesta. Vaikka minulla olikin älyttömän hauskaa Desuconissa, viikonloppuni oli myös täynnä hetkiä jolloin olin purskahtaa itkuun ja halusin repiä cossin yltäni ja polttaa sen kokossa. Toivon ettei sellaisia hetkiä tule enää. Ainoa tapa päästä irti perfektionismin oravanpyörästä lienee omien ajattelumallien muuttaminen ja armollisuuden opetteleminen, mutta voin omien kokemuksieni perusteella sanoa ettei se ole läheskään niin helppoa kuin miltä se kuulostaa.

Kuinka hyvin tunnet cossihahmosi? eli kuinka opin olemaan armollisempi itseäni ja muita kohtaan

Kuvittele, että olet hahmon X suuri fani. Kuvittele, että bongaat tapahtumassa Y cossaajan Å, joka on toteuttanut hahmon X niin hyvin, että hieraiset silmiäsi hämmästyneenä ja epäilet onko suosikkihahmosi muuttunut 2D:stä 3D:ksi ja ilmestynyt kohtalon saattelemana suoraan silmiesi eteen. Kuvittele, että menet cossaajan Å luo ja hukutat hänet kehuihin, minkä jälkeen toteat että onpa kivaa tavata toinen kyseisen sarjan ja kyseisen hahmon fani. Kuvittele, että cossaaja Å toteaa valinneensa hahmon X vain koska se näytti hänen mielestään kivalta.

Näin reagoisin luultavasti itse.

Tämä aihe on pyörinyt mielessäni jo piiiiiiitkään, mutta aiemmin en ole vain saanut aikaiseksi ryhtyä kirjoittamaan. Nyt avaan vihdoin sanaisen arkkuni sillä aihe palasi uudestaan mieleeni valmistautuessani cossaamaan uusinta hahmovalintaani, Erwiniä. Erwin on minulle rakkain ja tärkein hahmo Shingekistä, ja kun sellainen hahmo osuu kohdalle, siitä haluaa tietää  k a i k e n . Miksikö? Koska a) on mukavaa oppia uusia asioita omasta lempihahmosta, ja b) koska valokuvissa poseeraaminen ja in character -läpän heittäminen mahdollisten muiden samasta sarjasta cossaavien ihmisten kanssa on huomattavasti helpompaa, jos tuntee hahmonsa kuin omat taskunsa. Nyt paljastuu siis sekin seikka minkä vuoksi ravaan cosplaydeiteissä niin paljon: niihin valmistautuessa saa pohtia sydämensä kyllyydestä sitä, miten hahmon menneisyys ja mieltymykset vaikuttavat hahmon nykyiseen käytökseen ja valintoihin. Erwin on uusin tällainen tapaus, mutta olen kokenut monesti ennenkin vastaavan innostuksen ja suorastaan sairaalloisen kiinnostuksen lempihahmojeni taustoja ja mielenliikkeitä kohtaan. Hyvä esimerkki tällaisesta on nk. tapaus Sinbad.

(Magin) Sinbad on minulle yhä edelleen yksi rakkaimmista fiktiivisistä hahmoista koskaan. Vielä ei ole ehtinyt kulua kovinkaan pitkää tovia siitä ajanjaksosta, jona halusin cossata Sinbadia joka ikisessä conissa johon olin menossa, koska nautin tämän suosikkihahmoni cossaamisesta niin paljon ja tunsin jääväni muussa tapauksessa paitsi jostakin. Fanituskauteni aikana olen oppinut Sinbadista yhtä sun toista ja alkanut tuntea pientä ylpeyttä siitä miten paljon hänestä tiedän. Tiedän että Sinbad on 183 cm pitkä ja painaa 83 kiloa, tiedän että hän menetti isänsä sodassa ja äitinsä sairaudelle, tiedän ettei hän ole käynyt armeijaa, tiedän että hänen lempiruokansa ovat kala ja alkoholin kanssa tarjottavat naposteltavat... Kaikkien näiden asioiden oppiminen on auttanut ymmärtämään tätä suosikkihahmoani paremmin, mikä on väistämättä heijastunut cosplayhin ja etenkin kyseisenä hahmona esiintymiseen sekä valokuvissa poseeraamiseen. Sinbadin cossaaminen onkin poikinut osaltani paljon enemmän ja paljon monipuolisempia kuvia kuin muiden cossaamieni hahmojen kohdalla. Sinbadia koskevan tietopohjani perusteella olen saanut helposti ideoita niin iloisiin, haikeisiin, humoristisiin kuin synkeisiinkin kuviin, ja siihen olen todella tyytyväinen. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon nyt uudestaan: omaa the lempihahmoa cossatessa fiilis on aivan toisenlainen kuin silloin kun valittu hahmo on vain "ihan kiva".

Oi onnea. Kuva on vanha mutta fiilis ei.

Juuri tästä syystä en oikein ymmärrä ihmisiä, jotka valitsevat cossihahmon pelkän kivan hahmodesignin perusteella eivätkä tiedä hahmon taustoista, luonteesta jne. oikeastaan yhtään mitään. Miten tällaiselta cossaajalta luonnistuvat poseeraukset, mitä hän sanoo kaikille niille sarjan faneille jotka haluaisivat vääntää jutun juurta kyseisestä hahmosta? En tarkoita niitä cossaajia, jotka bongaavat kivan hahmodesignin ja lähtevät sen perusteella tutustumaan sarjaan ja hahmoon, vaan niitä cossaajia, jotka cossaavat pelkän hahmodesignin perusteella eivätkä välttämättä ole edes katsoneet/lukeneet/pelanneet koko sarjaa.

Itse olen edelleen sitä mieltä, etten ikinä kehtaisi cossata hahmoa josta en tiedä yhtikäs mitään, ja mikäli kuulisin jonkun cossaavan lempihahmoani pelkän kivan asun perusteella, kohottaisin satavarmasti kulmiani itsekseni. En näe mitään järkeä yhdentekevän hahmon valitsemisessa, sillä (kuten jo aiemmin totesin) silloin esim. poseeraaminen on kankeampaa kuin läheisen hahmon kohdalla. Tämä johtuu siitä, että minulle cosplay on (kaiken muun ohessa) tapa ilmaista muille omia kiinnostuksenkohteitani ja löytää sitä kautta samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Olen tavannut monet ystävistäni yhteisen lempisarjan ja siitä cossaamisen kautta, ja tämä tuskin olisi ollut mahdollista mikäli emme olisi tunteneet edes jonkinasteista kiintymystä sarjaa tai valittuja hahmoja kohtaan. Kivan hahmon kivoissa vermeissä conista ja cossaamisesta nauttii mielestäni enemmän, ja olen moneen otteeseen havainnut, ettei fiilikseni ole ihan yhtä muikea, jos valitsemani hahmo on suosikkini sijaan joku mukiinmenevä tapaus. Kuitenkin, en ole (enkä ole kyllä ajatellutkaan olevani) parempi harrastaja jos tiedän hahmostani enemmän kuin takanani narikkajonossa seisova cossaaja. Edes jonkinasteinen intohimo hahmoa/sarjaa kohtaan on mielestäni toivottavaa cosplayssa, muttei oikeuta dissaamaan niitä joiden mielestä oma lempisarjasi/-hahmosi on vain "ihan jees".

Kuitenkin! Kolikolla on myös toinen puoli. En aio ruveta paasaamaan siitä miten "ihmiset saa tehdä mitä haluaa enkä aio tuomita ketään ^_^" vaan aion kertoa siitä miten havahduin itse tajuamaan, ettei asia ollutkaan niin mustavalkoinen kuin luulin. Oli aika jolloin nakersin henkiset kynteni verisiksi nysiksi sen vuoksi, että pelkäsin vain Magi-animen katsoneiden ihmisten missaavan ison osan Sinbadin cossaamisesta, koska he eivät tienneet hahmosta niitä asioita jotka oli paljastettu mangassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuo ajatus on varsin pöhkö ja hieman omahyväinenkin -- vaikka en sitä niin tarkoittanutkaan, siitä voi saada sellaisen kuvan etten muka pitäisi anime-only-faneja "oikeina faneina" ja että pitäisin muka itseäni parempana Sinbad-cossaajana koska tiedän hahmosta paljon. Näinhän asia ei tosiaankaan ole! Kokemani valaistuksen voi tiivistää tähän yhteen lauseeseen:

Se, ettei cossaaja tiedä hahmonsa lempiruokaa, ei tarkoita etteikö hän välittäisi hahmostaan.

Toisin sanoen pohdittuani asiaa vähän useampaan otteeseen tajusin jälleen kerran sen tosiasian, ettei Minun Tapani Harrastaa ole se ainoa oikea. Jokainen cossaaja suhtautuu harrastukseensa ja valitsemiinsa hahmoihin eri tavalla. Jotkut pitävät tärkeänä juuri niiden omien suosikkihahmojensa saappaisiin astumista, toiset taas kelpuuttavat mukiinmenevänkin hahmon kunhan asu on nätti, ja sitten ovat ne, jotka pitävät cosplayta lähinnä pukuharrastuksena ja pyrkivät valitsemaan cossinsa puvun näyttävyyden perusteella. On erittäin epätodennäköistä että aivan joka ikinen valittu hahmo/sarja sattuisi olemaan cossaajan the lempihahmo/lempisarja, ja miksi pitäisi ollakaan? Ei ole synti valita ihan kiva mutta vaikkapa omalle kropalle tai taidoille juuri passelisti sopiva hahmo, jos motiivina on näyttää kanssaharrastajille, että "hei, tykkään tästä sarjasta!". Upeiden hahmodesignien kuolaaminen on usein avain uuden lempisarjan kotioven lukkoon, ja päätös "hei tehdään ryhmäcossi, sä sovit hahmo Y:ksi" voi auttaa löytämään uusia lempihahmoja.

Minä tai kukaan muukaan ei voi tietää mitä cossaajan Å päässä liikkuu tai mitkä hänen motiivinsa hahmon X cossaamiseksi ovat, ja sen vuoksi ei pitäisi vetää hätiköityjä johtopäätöksiä eikä asetella ihmisiä arvojärjestykseen. Sarjaa ja/tai hahmoa voi fanittaa ilman että muistaa ulkoa jokaisen kohtauksen sarjasta, eikä se, ettei muista hahmonsa syntymäpäivää tee kenestäkään huonompaa fania. Ne asiat, joita itse pitää cosplayssa tärkeinä, eivät välttämättä ole tärkeitä vieressä istuvan cossaajan mielestä, ja sitä pitää kunnioittaa. Neea Nuppineula voi olla Haganai-fani henkeen ja vereen, mutta pelkän animen katsonut ja sen perusteella Senaa cossannut Maisa Mittanauha ei ole yhtään sen huonompi ihminen tai harrastaja. Kyse on siitä mitä kukakin painottaa ja pitää tärkeänä, ja vaikka toisen tapa suhtautua omiin suosikkeihin saattaisikin tuntua kaiken sen mahtavuuden aliarvostamiselta, ei ole sinun asiasi ryhtyä käännyttämään toista. Tästä olen joutunut muistuttamaan itseäni vähän turhankin moneen otteeseen, jopa niin moneen, että vähän hävettää. Sitä paitsi olen ihan yhtä "syyllinen" kuin moni muukin: joku Narutoa palavasti rakastava fani saattaisi hyvinkin vetää hernekasvin tuotokset nenään siitä, että cossasin Tsunadea pelkkien Naruto-PS2-pelien perusteella. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven ja silleen.

Tiivistettynä: pää pois pensaasta ja anna muiden nauttia asioista omalla tavallaan. Semimuikean hahmon cossaaminen ei tarkoita että olet paha ihminen, mutta wikipediallinen tietoa ei myöskään tee sinusta nörttien kuningasta/kuningatarta. Pitkästä aikaa kunnon pohdiskelua, jee. Minulle on näköjään muodostunut tavaksi vuodattaa blogiin aamun pikkutunneilla, saa nähdä onko valmis teksti sen mukaista. :D

PS: En tule sittenkään saamaan Virionia valmiiksi Desuun, buhuu. Parempi tehdä puku kunnolla, rauhassa ja myöhemmin kuin paniikissa, hutiloiden ja äkkiä. Jospa vaikka Traconissa sitten.

Lusikkani lumisoppaan

Suomen conkansa sai jälleen jännitystä elämäänsä Yukiconin myydessä loppuun yhdessä silmänräpäyksessä. Aikaisemmin mikään muu con ei ole (tietääkseni) myynyt niin nopeasti loppuun, joskin on huomioitava se tosiasia että Yukiconin lippuja oli huomattavasti vähemmän kuin esim. Traconin tai Desuconin lippuja sekä se, että Yukiconiin halajavat pystyivät ostamaan lippunsa jo ennen verkkokaupan avaamista muutamasta conista. Joku huuliveikko ryhtyi kaupittelemaan Huuto.netissä Yukiconin ranneketta tuhannen euron hintaan heti lipunmyynnin sulkeuduttua (onnea vain hänelle), eivätkä rutkasti kyseistä ranneketta halvemmat mutta silti törkeän riistohintaiset Desu-liputkaan ole mikään uusi ilmiö. Tähänkö on tultu? Olemmeko saavuttaneet sen pisteen jossa conit myydään loppuun yhdessä hujauksessa niin kuin huippuartistien keikat ikään? Täytyykö yhä useamman liputta jääneen conittajan jatkossa joko purra hammasta ja ostaa ylihinnoiteltu lippu trokarilta tai jättää tapahtuma välistä protestina trokareiden riistolle?

Hyvähän se on että tapahtumissa riittää kävijöitä ja liput menevät kaupaksi. Ilman lipunmyynnistä saatavia tuloja on pikkuriikkisen hankalaa laittaa isoa animetapahtumaa pystyyn -- ei, conit eivät edelleenkään järjestä itseään ilmaiseksi vaikka sellainen sitkeä harhaluulo tuntuukin olevan vielä voimissaan Suomen animeharrastajapiireissä. Kuitenkin, mikäli sama meno jatkuu tulevaisuudessa etenkin Etelä-Suomen animetapahtumissa ramppaavan conittajan elämä muuttuu astetta epävarmemmaksi. Enää ei ole itsestäänselvää että Kille Conkävijä pääsee sekä coneihin X, Y että Z. Coneihin menemiseen liittyy paljon muutakin kuin rannekkeen osto: pitää varata hotellit ja matkaliput, pyytää lomaa töistä ja niin edelleen, ja mikäli coniin pääsy muuttuu epävarmaksi ei moisia suunnitelmia oikein voi lyödä lukkoon ennen kuin vahvistus rannekkeen onnistuneesta ostamisesta kilahtaa virtuaaliseen postilaatikkoon. Viime aikoina myös majoituksen löytäminen esim. Desuconin, Traconin ja Mimiconin ajalle on ollut vaikeaa kiitos muiden samanaikaisten tapahtumien, mikä ei tietenkään ole coninjärjestäjien vika mutta sekoittaa tätä epävarmuuden soppaa entisestään. Mikäli lipun ostaminen muuttuu jatkossa yhä useammin ja yhä useampien tapahtumien kohdalla F5:n hakkaamiseksi ja suoranaiseksi taisteluksi rannekkeista, se stressaa conkävijöitä monta viikkoa tai jopa kuukautta ennen lipunmyynnin alkamista. Kukapa haluaisi varata hotellin, pyytää kesätyöpaikasta vapaata ja valmistella matkan vain huomatakseen että liput menivät nopeamman nettiyhteyden onnellisille omistajille?

Tähän mennessä ne kaikista suosituimmat tapahtumat ovat yleensä sijainneet Etelä-Suomessa. Se, että niihin on eniten tunkua, on ihan loogista. Etelä-Suomessa asuu paljon harrastajia, sinne on hyvät kulkuyhteydet ja conkaupungista löytyy mitä suurimmalla todennäköisyydellä jonkinasteinen majoitus. Pikkukaupunkien pikkuconeihin matkustaminen saattaa usein -- etenkin alaikäisten kävijöiden kohdalla -- tyssätä siihen tosiasiaan että juna- ja bussiliikenne katkeavat viikonloppuna aikaisin eikä paikkakunnalla ole edes Omenahotellia. Toisaalta pelkkä eteläinen sijainti ei aina pelasta conia, mikä nähtiin Fanfestin kohdalla. Isoilla, menestyksekkäillä coneilla on yleensä myös tietty maine joka vetää puoleensa samoja kävijöitä vuodesta toiseen, ja myös uusilla kävijöillä on pienempi kynnys valita tapahtuma josta on kuultu positiivista palautetta. Isoihin tapahtumiin tehdään yleensä ne hienoimmat cossit, sillä isoissa tapahtumissa pidetään yleensä myös ne "hienoimmat" kilpailut. Totta kai conkävijä haluaa lippuun käyttämilleen rahoille mahdollisimman paljon vastinetta. Yukiconin tapaus on siitä poikkeuksellinen että kyseessä on ensimmäistä kertaa järjestettävä con täysin uudella tapahtumapaikalla eikä sillä siis ole entuudestaan mainetta tietynlaisena conina mikä houkuttelisi tietynlaisia kävijöitä. Syynä suosioon lieneekin Yukiconin ilmaantuminen keitaaksi erämaassa niille joiden pääsy Frostbiteen evättiin yllättäen liian alhaisen iän vuoksi. Toki Yukiconilla on valttikorttinaan myös tehokas, erityisesti alaikäisille kävijöille suunnattu markkinointi sekä oivallinen sijainti -- missäpä muuallakaan kuin Etelä-Suomessa.

Tiivistettynä ongelma on siinä miten conkävijät jakautuvat eri conien osalta. Toisiin on hirveä tunku ja liput menevät hetkessä, toiset taas kärsivät kävijäkadosta ja jopa peruuntuvat sen vuoksi. "Kaikki" haluavat Desuconiin, Traconiin ja Animeconiin koska ne ovat isoimmat ja sinne tulevat "kaikki". Tapahtumat, joissa on tarjolla vähän kaikkea kaikille, houkuttelevat ihmisiä mutta toisaalta myös Desuconiin, joka on pyrkinyt luomaan tietynlaisen imagon houkutellakseen juuri tietynlaisia harrastajia, osallistuu joukoittain sellaisiakin harrastajia joille tapahtuma ei tarjoa muuta kuin hyvät puitteet tavata ystäviä ja cossata. Miten jatkossa? Tietysti on mahdotonta olla 100% varma siitä mihin suuntaan conit ja niiden lipunmyynti tulevat kehittymään tästä eteenpäin, mutta uskaltaudun heittämään pari arviointia tulevaisuutta koskien. Veikkaan että mikäli ikärajallinen Frostbite sujuu hyvin Suomessa tullaan jatkossakin näkemään K18-animetapahtumia, sillä ikärajan asettaminen on huomattavasti helpompi keino pienentää kävijämäärää kuin MAL-palkkien ja kaulapartojen pituuksien syynääminen. Tämä taas jättää näiden conien ulkopuolelle ison lauman alaikäisiä, joille todennäköisesti ryhdytään väsäämään omia tapahtumia. Tietyn teeman ympärillä pyörivät tapahtumat tulevat yleistymään entisestään, tavoitteena tarjota juuri tietynlainen con juuri tietynlaisille kävijöille jotta mahdollisimman moni pääsisi siihen tapahtumaan jonka sisältö kiinnostaa eniten. Toivon mukaan pienillä tapahtumilla riittää kysyntää jatkossakin, ja toivon myös että coneja järjestetään tulevaisuudessa myös Kehä Kolmosen ulkopuolella jotta mahdollisimman moni pääsee conittamaan ilman että pitää ihan toiselle puolen Suomea lähteä.

Videokuvaa vuoden 2016 Angostuuraconin pihalta.

 ...No, ehkä olin vähän turhan dramaattinen. Se, että animetapahtuma myydään salamannopeasti loppuun etukäteen, on vielä suhteellisen harvinaista huttua Suomessa. Toki yhä useammat conit näyttävät myyvän loppuun mutta se harvemmin tapahtuu saman vuorokauden tai edes parin päivän sisällä. Etenkin pienemmissä coneissa riittää hyvin tilaa eikä niiden kohdalla tarvitse päivittää lipunmyyntisivua verenmaku suussa ja sydän pamppaillen. Trokariongelma (mikäli sellaisesta voidaan vielä ylipäätään puhua) on toki valitettava mutta vielä tähän mennessä näitä  eivät ole suuremmin kiinnostaneet muut kuin Desu-liput.Tähän väliin voidaan tietysti todeta että miksi Kille Conkävijän pitäisikään päästä kaikkiin noihin tapahtumiin? Ei niin kovinkaan kauan sitten Suomessa järjestettiin vain pari hassua conia vuodessa eikä kukaan tiettävästi menettänyt järkeään vaikkei päässytkään tekemään viittätoista pukua kymmeneen eri tapahtumaan samana vuonna. Toki ihmisten harmi ja kiukku on ymmärrettävää, erityisesti niiden ihmisten jotka suunnittelivat ensin menevänsä Frostbiteen ja sitten Yukiconiin eivätkä nyt pääse kumpaankaan. On kuitenkin muistettava, että coneja tulee aina lisää eikä maailma kaadu siihen jos talvi yhtäkkiä näyttääkin uhkaavan conittomalta. Onpahan ainakin aikaa hioa omaa puheohjelmaideaa, tehdä rauhassa pukuja kevään ja kesän tapahtumiin tai järjestää kavereiden kanssa talvinen photoshoot animetapahtumaikävää korjaamaan. Lumimyrsky (olen anteeksi kehnoista yrityksistäni olla nokkela ja hauska) raivoaa jonkinasteisena -- ei niin pahana kuin Frostbite-paljastuksen aikaan mutta kuitenkin -- sosiaalisen median puolella ja toivon lujasti ettei se etene coninjärjestäjien syyttelemisen, lapsellisten kiukunpurkauksien ja aikuiset vs. alaikäiset -vastakkainasettelun korostamisen suuntaan.

Jumping on the Frostbite discussion bandwagon

(Otsikko englanniksi koska "jumping on the bandwagon" on mielestäni perin hyvä ja tähän kirjoitukseen osuva ilmaisu :D Ja hups, otsikosta oli näemmä jäänyt unenpöpperössä "on" pois)

Herättyäni tänä aamuna nappasin puhelimen käteen ja suuntasin Twitteriin pahaa-aavistamattomana. Yön aikana pommi oli räjähtänyt niin Desuconin blogissa, Facebookissa kuin siellä 140-merkkisten tilapäivitysten ihmemaassakin. En voinut aluksi uskoa silmiäni vaan arvelin unen tai unenpöpperöisen tilani sumentavan aivoni siinä määrin että lankesin trolliin tai vastaavaan. Mutta mitä enemmän selasin aiheeseen liittyviä kommentteja ja etenkin niitä virallisia tiedotuksia sitä enemmän homma alkoi tuntua todelta. Seuraava Desucon Frostbite tulisi tosiaankin olemaan Suomen ensimmäinen K-18-animetapahtuma. Sota sosiaalisen median puolella jatkuu varmaan vielä jonkun aikaa mutta ajattelin nyt naputtaa omat kommenttini tähän kun asia ja siitä seuranneet reaktiot ovat vielä tuoreena mielessäni.

Minä Twitterin avatessani.

Suomen skenessä jokainen tietää, että tämän vuoden Desuconiin ja Frostbiteen oli hirveä tunku. Itse asiassa niin hirveä että erittäin moni halukas jäi ilman ranneketta. Desucon ja sen sisartapahtumat tunnetaan siitä, että järjestyspuolelta kaikki on kunnossa ja rannekkeeseen uponneille euroille saa vastinetta niin ilmaisten vesipisteiden, lukuisten ohjelmanumeroiden kuin toimivan conpaikankin muodossa. Minusta Desuconia on vaikeata kuvitella ilman Sibeliustaloa, mutta viime aikoina Sibeliustalo on käynyt ahtaaksi innokkaiden massojen tukkiessa sen käytävät ja salit äärimmilleen. Conin siirtämisestäkin on puhuttu mutta ilmeisesti se ei ole herättänyt suurta kannatusta, joten ainoa keino tungokseen on kävijöiden karsiminen. Nyt Desuconin väki sitten on vihdoin käynyt toimeen. Kävijämäärän pienentäminen ei ole mitenkään huono asia, sillä todennäköisesti lähes jokainen ensimmäisissä Desuconeissa käynyt tahtoisi takaisin Metsähallin jossa mahtui vuonna 2009 liikkumaan vailla kyynerpäätaktikkaa ja huolia puvun rikkoutumisesta. Se, että conin lippujen myyntiintuloa ei tarvitse odottaa ja vahtia sydän pelosta pamppaillen, säästää kieltämättä hermoja. Mielestäni väen karsiminen on siis hyvä juttu.

Se, millä perusteilla sitä väkeä nyt lähdetään karsimaan, herättää minussa vähän ristiriitaisia tuntemuksia. Desuconin virallisen tahon kommenteista saa sellaisen kuvan, että Desucon-tapahtumien kohderyhmään eli "niihin kaikista aktiivisimpiin harrastajiin" voivat kuulua vain täysi-ikäiset. Tai ehkä periaatteessa joku alaikäinenkin voi, mutta heitä on niin vähän verrattuna "hengaajaernuihin" ja muihin "conien syöpäläisiin" ettei niin pienen ryhmän takia kannata luopua yleistyksistä. Uskoisin että tässä on kyse nimenomaan siitä, että tulevasta Frostbitesta tahdotaan hätistää pois kaikki kävijät, jotka saapuvat tapahtumaan vain tapaamaan kavereitaan, cossaamaan ja hengaamaan -- mikä on sinällään perin järkevä näkökulma. Miksi ylipäätänsä järjestää coneihin puheohjelmaa jos niitä kuuntelemaan ilmestyy vain kourallinen porukkaa loppujen conkävijöiden istuessa Metsähallin lattialla? Eihän kukaan osta Linnanmäen kalliita lippujakaan vain mennäkseen piknikille maailmanpyörän läheisyyteen. Se, että pyritään "varaamaan" liput niille joita tapahtuma sisältöineen ns. oikeasti kiinnostaa, on järkevää. Kuitenkin se, millä perustein kävijät jaetaan "ei-toivottuihin conittajiin" ja "oikeisiin conkävijöihin" herättää ihan ymmärrettävästi närää skenen ihmisissä juuri nyt. Kyllähän Desuconin ja Frostbiten järjestäjät sen varmasti tietävätkin, mutta alaikäinen voi olla ns. tosifani ihan yhtä hyvin kuin aikuinenkin. Jos ihminen katsoo animea aktiivisesti muttei ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista, muuttuuko hän maagisesti aktiiviseksi, "kunnon" animeharrastajaksi vasta silloin kun baarin ovet laillisesti aukeavat? Jaa-a. Suurin syy tähän erotteluun lienee halu tarjota animeohjelmasta kiinnostuneille aktiiviharrastajille animeohjelmaa runsaasti sisältävä con eli siis saada tupa täyteen niitä, jotka tuntevat luennoilla läpi käytävät sarjat ja haluavat kuulla mitä mieltä muut harrastajat ovat niistä. Asiahan on nyt vain niin, että on huomattavasti helpompaa muuttaa con ikärajalliseksi kuin syynätä jokainen conittaja erikseen ja tarkistaa kuinka paljon animea tämä on elämänsä aikana katsonut, kuinka montaa kauden sarjaa tämä seuraa ja kuinka monessa ohjelmassa hän on conin aikana suunnitellut käyvänsä. Sellaisesta se vasta paskamyrsky nousisikin. Tietenkään alaikäisyys ei automaattisesti tarkoita sitä, että kävijä tulee coniin vain istumaan lattialla ja sotkemaan ympäristönsä Kotipizzan pahvilaatikoilla ja ES-tölkeillä. Mikäli olisin yhä alaikäinen mutta harrastaisin samalla tavalla kuin nyt, minua kieltämättä loukkaisi se että otsaani lyötäisiin vain ja ainoastaan ikääni perustuva leima, jossa lukisi "et ole toivottu kävijä, emme halua sinua tänne". Tällainen luokittelu kyllä jakaa Suomen jo valmiiksi draamaisaa ja kränäisää skeneä entisestään.

Niin no, helppohan minun on sanoa kun olen itse täysi-ikäinen. Mikäli lippuja vain riittää tulen erittäin todennäköisesti menemään Frostbiteen. Olen käynyt Desuconeissa vuodesta 2009 asti ja viihtynyt jokaisella kerralla; hyvin järjestetty con on hyvin järjestetty con. Kuitenkin nyt kun tämä "fanit X vastaan fanit Y" -erottelu ja etenkin keskustelu siitä on kuumimmillaan, tulen itsekin pohtineeksi että olenko loppujenlopuksi sellainen harrastaja jolla on "oikeus" osallistua Desuconiin tai Desucon Frostbiteen? Uusi Frostbite tulee kuulemma olemaan (Desuconin järkkäriblogia lainaten) "täysi-ikäisen animeharrastajan oma tapahtuma, joka keskittyy käsittelemään animea syvällisesti". Nykyisen Desuconin ongelma on (yhä blogin mukaan) se, että "tapahtuman löysivät nimittäin myös ne, joita itse tapahtuman aihe ei ihan hirveästi ole kiinnostanut. Jos palautteessa todetaan, ettei löytänyt conista mitään itseään kiinnostavaa ohjelmaa, on jossain vikaa.". Tässä kohtaa minulla menee sormi suuhun -- tunnistan itseni molemmista! Kieltämättä viime Desuconissa ei ollut minun mielestäni yhtä mielenkiintoista kuin aiemmissa Desuconeissa tai esimerkiksi viime Frostbitessa. Desuconien ohjelmissa sydäntäni lähinnä ovat olleet eniten sarjakohtaiset luennot, skeneilmiöiden pohdinnat sekä cosplayohjelma. Vuoden 2013 Desuconissa sarjakohtaiset ohjelmanumerot käsittelivät mm. sellaisia sarjoja kuin Psycho-Pass, Monster Hunter, Girls Und Panzer ja Shinsekai Yori enkä itse ollut tutustunut yhteenkään näistä enkä siten olisi saanut niistä mitään irti. Toki mukana oli myös Death Notea ja Pokémonia mutta ne eivät kuitenkaan ole sarjoja joista olisin innostunut ihan niin paljon. Viime Frostbiten Magi-luento taas oli täysosuma. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että "uliuli paha Desucon ei tarjoa ohjelmaa Juuri Minua kiinnostavista sarjoista" vaan sitä, että _kaikkia_ ajankohtaisia/muuten vain merkittäviä sarjoja käsittelevää ohjelmaa ei mitenkään voida tunkea yhteen ainoaan coniin. Toisinaan moni sarjakohtainen luento tärppää, toisinaan taas ei. Sekin on niin conkohtaista. Jonain vuonna käy hyvä tuuri -- kun rakastamastani/äskettäin katsomastani sarjasta on tarjolla syvällistä pohdintaa, tomutan luentosalin penkkiä ilomielin. Näin esimerkiksi viime vuoden Desuconissa, jossa riitti asiaa Penguindrumista ja Steins; Gatesta. Tällä hetkellä seuraan aktiivisesti neljää tämän kauden animesarjaa ja lisäksi kahta jo päättynyttä ja elättelen toivoa siitä että Frostbitessa tai ensi kesän Desuconissa olisi ohjelmaa niistä.

 Kuitenkin ohjelman lisäksi -- ei sijaan, lisäksi -- tykkään myös cossata, osallistua conin laadukkaille cosplayshooteille ja nähdä kavereita siinä sivussa. Olenko paha hengaajaernu? Itse luokittelisin itseni henkilöksi, jolle sekä anime- että cosplayharrastus ovat tärkeitä. Usein tuntuu siltä, että cosplay- ja animeharrastajia ollaan heittämässä sillan vastakkaisiin päihin, mikä on mielestäni vallan älytöntä. Mitä ne cossaajat nyt taas cossaavatkaan? Ei, eivät pelkästään Homestuckia ja BBC:n Sherlockia vaan osa cossaa yhä edelleen animehahmoja. Saattaapa olla jopa että sellaisia animehahmoja, joista he tykkäävät ja joiden alkuperäisteosta he rakastavat. Eikö olekin hassua? Animetapahtumissa on helppoa tutustua samoista asioista nauttiviin ihmisiin, ja usein cossaaminen helpottaa tätä entisestään. Mikäs sen hauskempaa kuin mennä Magi-luennolle Magi-hahmoksi pukeutuneena kuten kaverini ja minä jo teimmekin. On ikävää, jos cosplayhin aletaan suhtautua animetapahtumien syöpänä, joka kantaa paikalle animesta kiinnostumattomia ihmisiä. En usko olevani ainoa jolla anime- ja cosplayharrastukset kulkevat käsi kädessä. Lisäksi Suomessa ei kuitenkaan ole vielä niin montaa pelkästään cosplayn ympärille keskittyvää tapahtumaa että "cosplayhengaajat" saataisiin suljettua pelkästään niihin.

Kuka määrittelee millainen on aktiiviharrastaja? Kenellä on oikeus antaa ne kriteerit, joiden perusteella osa faneista on ns. parempia kuin toiset? Tämä on epäselvää -- ja ehkä ihan hyvä niin. "Oikean harrastajan" määritelmän puuttuessa ikärajallinen con lienee ainoa keino saada con markkinoitua niille kävijöille joita sen on tarkoitus houkutellakin. Ja kuten Desuconin taholta on jo todettukin, Suomesta eivät tosiaan lopu ikärajattomat animetapahtumat kesken. Toista tapahtumaa ei ole -- vielä -- luvassa alkuvuodesta eikä Etelä-Suomessa mutta onko se nyt oikeastaan maailmanloppu? Kun Minä Olin Nuori™ coneja järjestettiin huomattavasti harvempaan tahtiin kuin nykyään ja seuraavaa tapahtumaa sai oikeasti odotella vuodenkin verran. Ja nythän jollakulla on oikein hyvä mahdollisuus iskeä kultasuoneen ja perustaa con jonnekin Frostbiten päivämäärän tiimoille.  

 

Kaksi vuotta shogunaattia

Päivälleen kaksi vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni. Aika on mennyt ihan huisin nopeasti.

Ilmeeni kun tajuan ettei 2010 ollutkaan viime vuonna.

Pahoitteluni siitä ettei tämä "juhlapostaus" tule sisältämään mitään sen ihmeellisempää kuten kilpailua tai tutoriaalia tai ole muutenkaan mitenkään erikoislaatuinen. Blogin 2-vuotissynttärit tulivat lievänä yllätyksenä. 

Kun katson ihka ensimmäisiä kahden vuoden takaisia postauksiani, nolostumista ei voi välttää. Tunnistan kirjoituksistani ihmisen joka häpeää menneitä tekemisiään ja haluaa kovasti, jopa epätoivoisesti, todistaa päässeensä elämässä/cosplayssa eteenpäin. Muistan tuolloisen tilanteeni; en halunnut enää olla se cossaaja, joka teki puvun vähän sinnepäin koska "ei osannut" paremmin. En halunnut enää olla se cossaaja, joka tehtaili rumia ja onnettomia miestenpukuja joka cossiin. En halunnut enää olla se cossaaja, joka jossain määrin häpesi menneitä edesottamuksiaan ja pukujaan. Blogin aloitettuani listasin paljon niin menneitä kuin tulevia pukujakin milloin mihinkin paremmuus- tai "en voi tehdä koska hyi kroppani" -järjestykseen. Kaipa minulla oli tosissani kova tarve näyttää että tiedostan "tasoni" ja haluan pyrkiä entistä parempiin tuloksiin. Tiedättehän, sillä meiningillä että itselle kiirehditään nauramaan ensin jotteivät muut nauraisi. Teksteistäni hohkaa myös kova pätemisen tarve ja pyörääkin yritän kovasti keksiä uudelleen postauksesta toiseen. "Asiaa" eli toisin sanoen jo moneen kertaan kuultuja mielipiteitä on riittänyt niin kaappicosplaysta, ulkonäköpaineista kuin pikkuernuvihastakin. Muistan olleeni sitä mieltä että totta kai Minun Mielipiteeni ovat uusia ja tuoreita, mutta nyt uudelleen lukaistaessa tismalleen samaa tavaraa löytyy lähes mistä tahansa suomalaisesta cosplayblogista. Tämä onkin suurin syy siihen miksi skeneilmiöitä käsittelevät pohdinnat ovat jääneet blogissani viime aikoina vähemmälle; purukumi menettää makunsa kun sitä jauhaa tarpeeksi pitkään. Viime aikoina pinnalla ei myöskään ole oikeastaan edes ollut uusia ilmiöitä joihin ei oltaisi jo moneen otteeseen tartuttu.

No, kaipa on ihan luonnollista että korvia kuumottaa vanhoja tekemisiä tarkastellessa. En usko olevani ainoa jolle käy niin. Sitä paitsi joku tokaisi osuvasti että jos vanhat edesottamukset nolottavat kyse on vain siitä että olet kehittynyt hahmona (:D). En minäkään hirveästi tykännyt Alibabasta Magin alussa mutta tilanne on toinen nyt. On kuitenkin yksi asia jonka takia tekisi mieli läpsäistä poskelle minääni vuosimallia 2011: se, että tokaisin jossain välissä cosplayn olevan minulle nimenomaan pukuiluharrastus.

Ei näin. Vieläkään en oikein ymmärrä mitä päässäni liikkui silloin kun tulin päästäneeksi suustani moisen sammakon. Cosplay on aina ollut minulle hauska tekosyy pukeutua suosikkihahmoikseni, päästä leikkimään näitä muutaman hassun tunnin ajaksi ja pitää siinä sivussa hauskaa yhdessä muiden kanssa. Olen oppinut -- vähän kantapään kautta ehkä -- että jos pukuilen sellaista hahmoa joka ei ihan täysillä nappaa, en saa conituskokemuksesta läheskään yhtä paljon irti kuin suosikkihahmoa cossatessa. Minulle hahmoksi X pukeutuminen merkitsee sitä, että cossaaja tavallaan edustaa sitä sarjaa/fandomia josta on pukunsa valinnut ja haluaa kertoa muille kuuluvansa sen piiriin. Tämän vuoksi ajatus siitä, että valitsisin sarjan/hahmon josta en välitä tipan ruippaa, ei houkuttele yhtään. Ei vaikka puku olisi kuinka hieno, yksityiskohtainen tai kisakelpoinen. Pelkkä pukuilu ei siis riitä minulle tässä harrastuksessa, edes jonkinlaista kiintymystä lähdemateriaaliin on ehdottomasti oltava. Ja tietysti mitä isompaa kiintymystä, sen mukavampaa. Siksi mennyt minäni ansaitsisi (kuvainnollisen) kämmenenkuvan poskeensa.

Mistä aloitin, missä olin blogia aloittaessa ja missä olen nyt.

Blogia aloitellessani haaveilin kehityksestä, kisoista ja proppien tekemisestä. Onko sitä edistystä sitten tapahtunut näiden kahden vuoden aikana? Blogger-profiilissani lukee vieläkin "keskitasoinen cossaaja" ja sama teksti oli bongattavissa blogini otsikkokuvastakin kunnes vaihdoin sen muotoon "medicore-cossaaja". Se nyt vain on niin, että jos määritän itseni "keskitasoiseksi" cossaajaksi silloin olemassa pitäisi olla myös  cossaajia jotka ovat "yli keskitason" ja "alle keskitason" enkä halua ryhtyä luokittelemaan ketään. Toki on olemassa hyvää cosplayta ja ei-niin hyvää cosplayta mutta määritelmä on suhteellinen enkä halua osoitella sormellani ketään. Jonkun mielestä kaikki crossplay on poikkeuksetta huonoa cosplayta ja joku toinen taas ylistää parrakkaat Madokat maasta taivaisiin. Mutta siis: olenko kehittynyt vai ovatko haaveeni jääneet toteuttamatta?

Tämä kuva jonka olette jo nähneet edustaa lähes kaikkea sitä mistä haaveilin kaksi vuotta sitten. Kyokon cossiin kuului röyhelöitä, pieniä yksityiskohtia, muhkea tyllihame, pientä näperreltävää, itse muokattu peruukki sekä "oikeita" proppeja. Sarja oli nostalginen ja rakas ja hahmokin mukava. Kisaamaankin tällä puvulla menin, tosin sijoitusta ei silläkään kertaa tippunut joten se haave on edelleen toteutumatta. Muilta osin tilanne näyttää varsin hyvältä verrattuna vuoden 2011 vastaavaan. Pystyn siis vihdoin sanomaan: kyllä, olen kehittynyt. Tällä hetkellä eteenpäin pyrkiminen ei kuumottele ihan niin paljoa kuin aikaisemmin, johtuen todennäköisesti nimenomaan siitä että edistystä on tapahtunut. Tällä hetkellä esimerkiksi kisasuunnitelmat ovat jääneet vähän syrjään -- kisapuvun tuomarointi-/esityskelpoisena säilyttäminen conruuhkassa ei ole mitään hermoheikkojen hommaa ja syö confiilistä aika kivasti -- ja olenkin lavalla hyppimisen sijaan cossannut lempihahmojani uudestaan ja uudestaan. Huomattavasti mukavampi vaihtoehto monilta osin. Kaipa se on jonkinasteinen palkinto itselleni kehityksestä cosplayn saralla -- nyt kun tiedän pystyväni kehittymään, kiire ei ole yhtä suuri. Mikäli Se Täydellinen Kisapuku kävelee vastaan ei kisaaminen ole lainkaan poissuljettu vaihtoehto, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä että yritän jonkun aikaa ottaa rennosti ettei cosplay kadottaisi viehätystään ja muuttuisi pakkopullaksi.

Tällaista vuodatusta tällä erää, siis. Kiitokset kaikille lukijoilleni siitä, että jaksatte postauksesta toiseen seurata omituisia aivoituksiani. Olen vieläkin varsin häkeltynyt siitä että teitä on noin paljon.