Kun perfektionismi pilaa kaiken

Ei, tämä ei ole Desucon-raportti, vaikka käynkin läpi jonkun verran Desuconissa kokemiani tuntemuksia. Desucon-raportti tulee sitten kun saan kasaan julkaistavia kuvia.

Olen aina ollut perfektionisti. Pienestä pitäen olen ollut "kiltti tyttö" ja menestynyt koulussa vanhempien mieliksi, ja yläasteella sekä lukiossa laihdutin pakonomaisesti koska ajattelin, että olemalla laiha saavuttaisin täydellisyyden. Perfektionismini on muuttunut ajan kuluessa. Ennen se oli vahvasti mallia "jos en osaa en edes yritä sillä mitä järkeä yrittää jos lopputulos ei ole täydellinen", mutta pikkuhiljaa tämä malli on lieventynyt ja lieventynyt, sillä etenkään cosplayssa ei pötkitä pitkälle mikäli ei edes yritetä kokeilla uusia tekniikoita. Olen iloinen siitä, että olen ryhtynyt kokeilemaan uusia tekniikoita ja materiaaleja sekä vähän aiempaa haastavampia pukuja, sillä mikäli en olisi tehnyt niin, kyhäilisin varmaan vieläkin niitä lakanakangasmiestenpukuja vuosien 2010-2011 malliin. Nykyinen perfektionismini on lähinnä mallia "yrittää pitää, mutta auta armias jos mokaat sillä eivät muutkaan mokaa". On kamala tunne, kun tajuaa että vaikka tekisi parhaansa, se ei riitä. Esim. Virionin jousipyssyä tehdessä yritin parhaani, mutten siitä huolimatta saanut jousen runkoa tarpeeksi kestäväksi ja niinpä se nyt lojuu tuolla lattialla yhdestä kohdasta katkenneena enkä tiedä mitä ihmettä sille tekisin. Inhottavinta tässä on se, että kaiken muun epäonnistumisen tuottaman mielipahan lisäksi minua vainoaa ajatus siitä, että kuka tahansa muu cossaaja olisi todennäköisesti onnistunut välttämään tuon virheen ja saanut jousen ajoissa valmiiksi niin kuin pitikin. Vertailu on yksi suurimmista synneistäni, mutta vaikka kuinka yrittäisin muistuttaa itseäni siitä että oman itsen vertaaminen muihin on ajanhukkaa, ajaudun kerta toisensa jälkeen tekemään niin ja inhoamaan itseäni vähän lisää. 

Desuconissa vertailukammoni ja sitä seuraava ahdistus leimahtivat liekkeihin varsin yllätyksettömästä syystä: käytin jälleen Erwiniä eli cossasin Shingeki no kyojinista, ja koska sarja on edelleen huippusuosittu myös cossaajien keskuudessa, Desuconia kansoittivat cossaajat, joilla oli luonnollisesti yllään lähes tismalleen samanlainen univormu kuin minulla. Tämä puolestaan johti väistämättä siihen, että vertailin jatkuvasti omaa cossiani muiden pukuihin ja ahdistuin nähdessäni milloin minkäkin puvunosan tehtynä paremmin kuin miten olin itse onnistunut tekemään. Tämä ei tietenkään ollut muiden SnK-cossaajien syytä, vaan vika oli sataprosenttisesti omassa päässäni. Ihailin muiden cosseja kaukaa enkä uskaltanut mennä juttelemaan kenenkään samasta sarjasta cossanneen kanssa, sillä häpesin omaa pukuani ja sen kelvottomuutta niin paljon, että tunsin ettei minulla ollut oikeutta mennä puhumaan noille ihmisille. Vaikka maalaisjärki kertoi minulle, ettei yksikään noista ihmisistä olisi todennäköisesti haukkunut minua ja pukuani maanrakoon, pelkäsin silti heidän ajattelevan minun pilanneen lempihahmoni huonolla puvullani, ja tämä ajatus riitti pitämään minut loitolla vaikka olisinkin kovasti halunnut mennä juttelemaan muille SnK-cossaajille. En halunnut näyttää noille samaa sarjaa ja samoja hahmoja fanittaville ihmisille, että olin tehnyt puolivillaista työtä cossini suhteen ja siten pilannut tahtomattani lempihahmoni. Järkitasolla tiedän touhuni olleen aivan älytöntä, mutta tunnetasolla olin aivan varma siitä, että olin toiminut oikein jättäytyessäni syrjään häpeämään cossiani. Halusin kuulua joukkoon, mutta samaan aikaan tunsin ettei minulla ollut oikeutta siihen koska cossini oli niin kelvoton. Kun vertailukohteita oli paljon, kuka muka olisi valinnut minut kun tarjolla oli paljon parempiakin vaihtoehtoja?

Viimeisin lause on oikeastaan koko minäkäsitykseni kiteytettynä. Olen aina tuntenut, että minun täytyy hipoa täydellisyyttä tai muuten en kelpaa, sillä muilla ihmisillä on muitakin hyviä ominaisuuksia kuin hyvä koulumenestys tai tässä tapauksessa hyvä cossi. Tiedän, ettei kukaan ole vailla vikoja tai heikkouksia ja että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen ollakseen pidetty tai hyvä ihminen, mutta siitä huolimatta tunnen itseni arvottomaksi vertaillessani itseäni muihin. Kun maailma kerran on pullollaan minua itsevarmempia, laihempia, sosiaalisempia, lahjakkaampia, kauniimpia ja taitavampia ihmisiä, mihin minua muka tarvitaan? Tuo ajatus suorastaan tihkuu itsesääliä eikä todellakaan ole sieltä miellyttävimmästä päästä, mutta se on ollut seuranani niin kauan kuin muistan. Etenkin cosplayssa tuollaiset fiilikset ovat jatkuvasti pinnassa, sillä tämän harrastuksen parissa mahdollisuudet vertailuun ovat äärimmäisen otolliset. En ole vielä kertaakaan löytänyt cossikuviani Ylilaudalta tai /cgl/:n dissausketjuista, mutta en siitä huolimatta voi olla luettelematta päässäni niitä cossieni lukuisia yksityiskohtia, joista arvon anomuumit löytäisivät satavarmasti nipottamisen varaa. Tämä on osasyynä siihen, miksi en loppujenlopuksi saanutkaan Virionia tehtyä Desuconiin. Aluksi saumattomasti sujuneen puvunteon tyssätessä pariin virheeseen tunsin koko cosplayskenen nauravan minulle (vaikka näin ei tietenkään ollut), ja inhottavan ajatuksen seuratessa toistaan meinasin lopulta pyörtyä kesken cossinteon. Pelkään suunnattomasti muiden tuomitsemista ja torjuntaa, minkä vuoksi olen superkriittinen itseni ja pukujeni suhteen. Mitä enemmän cosseissani on epäkohtia, sitä enemmän syitä muilla ihmisillä on tuomita minut.

Pahinta tässä on kenties se, että vaikka koen itseni perfektionistiksi, cosplayn kohdalla kyse on pelkästä sanahelinästä. En ole laiha enkä kaunis, en ole koskaan voittanut cosplaykisasta mitään enkä osaa tehdä vaikeita proppeja tai asuja. Vaikka puvunteon aikana tuntuu siltä, että annan ja yritän kaikkeni, viimeisteltyä lopputulosta katsellessani ajattelen lähes aina olleeni laiska. Itsekurini on äärimmäisen huono eikä kärsivällisyyteni riitä siihen, että tekisin miljoona koekappaletta ennen varsinaista pukua jotta lopputulos olisi sataprosenttisen täydellinen. Tiedän että on tuskin olemassa cossaajaa joka olisi oikeasti tyytyväinen joka ikiseen yksityiskohtaan kasvoissaan, kropassaan ja etenkin puvuissaan, muuta siitä huolimatta en tunnu pääsevän eroon siitä aika ajoin mieleeni pulpahtavasta harhaluulosta, että minua paremmat cossaajat ovat cosplay-uransa aikana kehittyneet ja oppineet niin paljon etteivät tee enää virheitä. Kukaan meistä ei ole jumalolento tai yli-ihminen, mutta siitä huolimatta tunnen olevani pohjasakkaa kaikkine virheineni.

Cosplayharrastus on kaksiteräinen miekka. Parhaimmillaan se voi toimia huonoitsetuntoiselle ihmiselle hyvänä keinona kasvattaa itseluottamusta ja oppia löytämään omat vahvuudet, mutta huonoimmillaan se ruokkii itsekriittisyyden noidankehää ja latistaa itsetuntoa entisestään. Jätän suosiolla jaarittelematta photoshopattujen cossaajien ihannoimisesta, ulkonäköpaineista ja muista ikuisuuskysymyksistä, sillä niistä on jauhettu jo aivan kylliksi myös täällä minun blogissani. Tällä kertaa tarkoitan itsetunnon latistamisella sitä, miten heikolla itsetunnolla varustetun cossaajan (kuten minun) on aivan liian helppoa tuntea olonsa riittämättömäksi, kun kanssacossaajat ympäri internettiä kertovat toinen toistaan suuremmista uhrauksista cosplayn eteen. Cossaaja X aloittaa puolen vuoden rautaisen superdieetin näyttääkseen täydelliseltä bikinicossissaan, cossaaja Y tekee pukunsa kolme kertaa alusta alkaen ennen kuin on siihen vihdoin tyytyväinen, cossaaja Z tekee ihka ensimmäisen pukunsa ja voittaa sillä cosplaykisan, ja cossaaja Å huokailee suureen ääneen sitä miten hänen täydelliseltä näyttävä pukunsa vailla turhia saumoja ja langanpätkiä on hänen mielestään aivan paska. Etenkin viimeinen esimerkki poraa suuren reiän (tällaisen) huonoitsetuntoisen cossaajan itseluottamukseen: "Jos noinkin hyvältä näyttävä cossaaja on tyytymätön upeaan asuunsa, minun huonompi cossini kelpaa lähinnä takan sytykkeeksi." Tiedostan kyllä, että cossaajat tuppaavat olemaan tyytymättömiä asuihinsa taidoistaan ja pukujensa tasosta riippumatta, mutta siitä huolimatta tuntuu pahalta jos joku omaa cossia huomattavasti paremman puvun tehnyt cossaaja toteaa olevansa aivan surkea. Suomalaisen cosplayn taso on noussut aivan huimasti ja nousee yhä edelleen, ja tällaista hyvin hitaasti kehittyvää pukuilijaa moinen meno hirvittää hiukan. Tuntuu siltä, että aina pitäisi olla hieman parempi hieman nopeammin, ja jos niin ei käy, itsetunto vajoaa pohjamutiin -- miten muut pystyvät kehittymään noin nopealla tahdilla ja mikä minussa on vikana kun en itse siihen pysty?

Perfektionismi voi kohtuullisina annoksina edesauttaa kehittymistä cossaajana, mutta liiallisuuksiin mennessään se saattaa lamauttaa ja imeä ilon koko harrastuksesta. Etenkin conissa on inhottavaa tuntea olonsa rumaksi ja epäonnistuneeksi, sillä moiset negatiiviset ajatukset syövät väistämättä osan conkokemuksesta. Vaikka minulla olikin älyttömän hauskaa Desuconissa, viikonloppuni oli myös täynnä hetkiä jolloin olin purskahtaa itkuun ja halusin repiä cossin yltäni ja polttaa sen kokossa. Toivon ettei sellaisia hetkiä tule enää. Ainoa tapa päästä irti perfektionismin oravanpyörästä lienee omien ajattelumallien muuttaminen ja armollisuuden opetteleminen, mutta voin omien kokemuksieni perusteella sanoa ettei se ole läheskään niin helppoa kuin miltä se kuulostaa.