Kaksi vuotta shogunaattia

Päivälleen kaksi vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni. Aika on mennyt ihan huisin nopeasti.

Ilmeeni kun tajuan ettei 2010 ollutkaan viime vuonna.

Pahoitteluni siitä ettei tämä "juhlapostaus" tule sisältämään mitään sen ihmeellisempää kuten kilpailua tai tutoriaalia tai ole muutenkaan mitenkään erikoislaatuinen. Blogin 2-vuotissynttärit tulivat lievänä yllätyksenä. 

Kun katson ihka ensimmäisiä kahden vuoden takaisia postauksiani, nolostumista ei voi välttää. Tunnistan kirjoituksistani ihmisen joka häpeää menneitä tekemisiään ja haluaa kovasti, jopa epätoivoisesti, todistaa päässeensä elämässä/cosplayssa eteenpäin. Muistan tuolloisen tilanteeni; en halunnut enää olla se cossaaja, joka teki puvun vähän sinnepäin koska "ei osannut" paremmin. En halunnut enää olla se cossaaja, joka tehtaili rumia ja onnettomia miestenpukuja joka cossiin. En halunnut enää olla se cossaaja, joka jossain määrin häpesi menneitä edesottamuksiaan ja pukujaan. Blogin aloitettuani listasin paljon niin menneitä kuin tulevia pukujakin milloin mihinkin paremmuus- tai "en voi tehdä koska hyi kroppani" -järjestykseen. Kaipa minulla oli tosissani kova tarve näyttää että tiedostan "tasoni" ja haluan pyrkiä entistä parempiin tuloksiin. Tiedättehän, sillä meiningillä että itselle kiirehditään nauramaan ensin jotteivät muut nauraisi. Teksteistäni hohkaa myös kova pätemisen tarve ja pyörääkin yritän kovasti keksiä uudelleen postauksesta toiseen. "Asiaa" eli toisin sanoen jo moneen kertaan kuultuja mielipiteitä on riittänyt niin kaappicosplaysta, ulkonäköpaineista kuin pikkuernuvihastakin. Muistan olleeni sitä mieltä että totta kai Minun Mielipiteeni ovat uusia ja tuoreita, mutta nyt uudelleen lukaistaessa tismalleen samaa tavaraa löytyy lähes mistä tahansa suomalaisesta cosplayblogista. Tämä onkin suurin syy siihen miksi skeneilmiöitä käsittelevät pohdinnat ovat jääneet blogissani viime aikoina vähemmälle; purukumi menettää makunsa kun sitä jauhaa tarpeeksi pitkään. Viime aikoina pinnalla ei myöskään ole oikeastaan edes ollut uusia ilmiöitä joihin ei oltaisi jo moneen otteeseen tartuttu.

No, kaipa on ihan luonnollista että korvia kuumottaa vanhoja tekemisiä tarkastellessa. En usko olevani ainoa jolle käy niin. Sitä paitsi joku tokaisi osuvasti että jos vanhat edesottamukset nolottavat kyse on vain siitä että olet kehittynyt hahmona (:D). En minäkään hirveästi tykännyt Alibabasta Magin alussa mutta tilanne on toinen nyt. On kuitenkin yksi asia jonka takia tekisi mieli läpsäistä poskelle minääni vuosimallia 2011: se, että tokaisin jossain välissä cosplayn olevan minulle nimenomaan pukuiluharrastus.

Ei näin. Vieläkään en oikein ymmärrä mitä päässäni liikkui silloin kun tulin päästäneeksi suustani moisen sammakon. Cosplay on aina ollut minulle hauska tekosyy pukeutua suosikkihahmoikseni, päästä leikkimään näitä muutaman hassun tunnin ajaksi ja pitää siinä sivussa hauskaa yhdessä muiden kanssa. Olen oppinut -- vähän kantapään kautta ehkä -- että jos pukuilen sellaista hahmoa joka ei ihan täysillä nappaa, en saa conituskokemuksesta läheskään yhtä paljon irti kuin suosikkihahmoa cossatessa. Minulle hahmoksi X pukeutuminen merkitsee sitä, että cossaaja tavallaan edustaa sitä sarjaa/fandomia josta on pukunsa valinnut ja haluaa kertoa muille kuuluvansa sen piiriin. Tämän vuoksi ajatus siitä, että valitsisin sarjan/hahmon josta en välitä tipan ruippaa, ei houkuttele yhtään. Ei vaikka puku olisi kuinka hieno, yksityiskohtainen tai kisakelpoinen. Pelkkä pukuilu ei siis riitä minulle tässä harrastuksessa, edes jonkinlaista kiintymystä lähdemateriaaliin on ehdottomasti oltava. Ja tietysti mitä isompaa kiintymystä, sen mukavampaa. Siksi mennyt minäni ansaitsisi (kuvainnollisen) kämmenenkuvan poskeensa.

Mistä aloitin, missä olin blogia aloittaessa ja missä olen nyt.

Blogia aloitellessani haaveilin kehityksestä, kisoista ja proppien tekemisestä. Onko sitä edistystä sitten tapahtunut näiden kahden vuoden aikana? Blogger-profiilissani lukee vieläkin "keskitasoinen cossaaja" ja sama teksti oli bongattavissa blogini otsikkokuvastakin kunnes vaihdoin sen muotoon "medicore-cossaaja". Se nyt vain on niin, että jos määritän itseni "keskitasoiseksi" cossaajaksi silloin olemassa pitäisi olla myös  cossaajia jotka ovat "yli keskitason" ja "alle keskitason" enkä halua ryhtyä luokittelemaan ketään. Toki on olemassa hyvää cosplayta ja ei-niin hyvää cosplayta mutta määritelmä on suhteellinen enkä halua osoitella sormellani ketään. Jonkun mielestä kaikki crossplay on poikkeuksetta huonoa cosplayta ja joku toinen taas ylistää parrakkaat Madokat maasta taivaisiin. Mutta siis: olenko kehittynyt vai ovatko haaveeni jääneet toteuttamatta?

Tämä kuva jonka olette jo nähneet edustaa lähes kaikkea sitä mistä haaveilin kaksi vuotta sitten. Kyokon cossiin kuului röyhelöitä, pieniä yksityiskohtia, muhkea tyllihame, pientä näperreltävää, itse muokattu peruukki sekä "oikeita" proppeja. Sarja oli nostalginen ja rakas ja hahmokin mukava. Kisaamaankin tällä puvulla menin, tosin sijoitusta ei silläkään kertaa tippunut joten se haave on edelleen toteutumatta. Muilta osin tilanne näyttää varsin hyvältä verrattuna vuoden 2011 vastaavaan. Pystyn siis vihdoin sanomaan: kyllä, olen kehittynyt. Tällä hetkellä eteenpäin pyrkiminen ei kuumottele ihan niin paljoa kuin aikaisemmin, johtuen todennäköisesti nimenomaan siitä että edistystä on tapahtunut. Tällä hetkellä esimerkiksi kisasuunnitelmat ovat jääneet vähän syrjään -- kisapuvun tuomarointi-/esityskelpoisena säilyttäminen conruuhkassa ei ole mitään hermoheikkojen hommaa ja syö confiilistä aika kivasti -- ja olenkin lavalla hyppimisen sijaan cossannut lempihahmojani uudestaan ja uudestaan. Huomattavasti mukavampi vaihtoehto monilta osin. Kaipa se on jonkinasteinen palkinto itselleni kehityksestä cosplayn saralla -- nyt kun tiedän pystyväni kehittymään, kiire ei ole yhtä suuri. Mikäli Se Täydellinen Kisapuku kävelee vastaan ei kisaaminen ole lainkaan poissuljettu vaihtoehto, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä että yritän jonkun aikaa ottaa rennosti ettei cosplay kadottaisi viehätystään ja muuttuisi pakkopullaksi.

Tällaista vuodatusta tällä erää, siis. Kiitokset kaikille lukijoilleni siitä, että jaksatte postauksesta toiseen seurata omituisia aivoituksiani. Olen vieläkin varsin häkeltynyt siitä että teitä on noin paljon.